SATU SYDÄMESTÄ JA AURINGOSTA.
Oli kerran kuninkaantalo, missä yö oli päivinkin. Ei tulvinut koskaan valo sen synkkiin saleihin. Ah, tummat uutimet häilyi siell' edessä ikkunain; mut auringonikävä säilyi yhä sielussa prinsessain.
Pian hämyyn hautakuorin kaks heistä kaipaus vei, mut prinsessa hennoin ja nuorin hän kuolla tahtonut ei. Miten verhojen takaa ehtoin surunsairain kuuntelikaan hän huminaa syreenilehtoin, jotka varisti kukkasiaan!
Kuu venheellään kun sousi yli torninhuippujen, kuva nuorukaisen nousi hänen uniinsa ihmeellinen. Sen silkinkuivaa tukkaa ois nauraen hyväillyt ja tuhannen syreeninkukkaa hänen tielleen kylvänyt…
Ja prinsessa pimeän linnan ei enää viipyä voi: unen kutsu pohjalla rinnan kuin kiihkeä viulu soi. Hän pakeni linnasta salaa kuin pääsky, pesästään joka paisuvin siivin halaa sini-ilmaan värisevään.
Näyn ihanan eessä aivan sydän nuori hurmaantui: laill' yrtteihin peittyvän laivan maa säteiden virrassa ui. Utupilvissä taivahalla lepäs aurinko hehkuen kuin valkeiden vuorten alla ois järvi kultainen.
Ja kun nukahti matkalainen puun himmeän varjoihin, niin untensa nuorukainen hänet herätti suudelmin. Käden prinsessan käteen hän liitti, vei kauas maailmaan, ja hymyä auringon riitti, he kunne kulkivatkaan.
Moni kaupunki kaunis, suuri ilon, loistonsa tarjolle toi. Oli puutarhat kukassa juuri ja suihkulähteet soi! Mut prinsessa päivien mennen pian tunsi sydämessään, ett' uupuu valohon ennen kuin yöhön pimeään.
Yhä prinsessa kulkee, kulkee all' ihanan auringon… Mut illoin, kun silmät hän sulkee, sydän luotaan kaukana on. Nyt raukein siivin se halaa taa tummain uudinten, ja se pimeään linnahan palaa kuin pesäänsä pääskynen.