Kuin käsi lämmin, suven muisto mun sydäntäni hyväilee, vaikk' auringoton on jo puisto ja kaikki ilo pakenee, pois ilo pakenee.
Ma lehtimetsäin huminahan taas haaveissani unohdun ja heinään silkinruskeahan, mi peitti kukkulani mun, ah, kukkulani mun.
Ja kaislarannat, vedet tummat on laulelmiksi muuttuneet: ne on niin kaukaiset ja kummat kuin paimenhuilun säveleet, kuin huilun säveleet.
En konsaan lämpöä ma vailla nyt lähde syksyn kylmyyteen, kun vaeltaa sain päivän mailla ja nähdä onnen sydämeen, ah, onnen sydämeen.
LUMIKKO-SYDÄN.
Sun nuoruutesi kuninkaallinen on kristalliseen arkkuun suljettuna, ja parvi kääpiöiden itkee, palvoo sua vuorten yössä vahakynttilöin.
Kuu läpikuultavalle haudalles
niin säälivänä kylvää säteitänsä,
ja huhuilussa juron huuhkajankin
on outo, murheellinen vienous.
Kentiesi löytää lumon-alaisen
hän, jonka kyyneleet on kyllin kuumat
ja kyllin hartaat vangin lunnahiksi:
tuo tulimieli poika kuninkaan.
Mut ehkä valitsee hän toisen tien puutarhojen ja linnain houkuttaissa. Ja silloin arkussas, oi sydän, sydän, sa iankaikkisesti maata saat.