Onnelliset, onnelliset kuolleet, jotka alla mätäneväin lehtein itse verkkaan maaksi lahoatte! Tuhatkerroin autuaammat sentään ootte, jollei ylösnousemuksen valo koskaan kohtaa silmiänne.
JUDITHIN TUSKA.
Olen kamppaillut kuoleman painin kera tuskan enkelin. Ma syömeni rinnasta revin ja maahan tallasin. Ah, silmin mustenevin sun povees painoin tikarin ja pakenin yön pimeihin niin kauas kuin ma jaksoin voimin murtuvin.
Nyt ammottava, avoin verihaava mun rintani on. Miks lähteelle laahautuisin? Ma tunnen kohtalon: vaikk' aalloissa Jordanin uisin, ois janoni lieska sammumaton, ah, sammumaton kuin auringon, joka sadevedestä kuiviks juo ojat aavikon!
Käy raju tuskannyyhke kuin puistatus ruumiissain. Maan tomussa ma ryömin nyt rukoillen rakkauttain. Ah, kasvoin kyynelten syömin sun eessäs, armas, haavoissain ma polvillain nyt makaan vain ja kuolen, nimes kuumeisilla huulillain.
VILLIVIINI.
Ruskeata, purppuraa, hiilen hehku kaiken yllä! Huumaukses tunnen kyllä, sydämen se sairaaks saa.
Joka syksy köynnöstyt
sydämeni ympärille
tummin liekkein, tuhlaat sille
hiuduttavat hyväilyt.
Ruskeata, purppuraa, hiilen hehku kaiken yllä! Kerran tules, tiedän kyllä, tuhkaksi mun kuluttaa.