Oi, ruusuja, okaita halaan,
en rauhaa hautausmaan!
Sydän mulla on ihanan nuori,
kun toipuu se tuskastaan.
Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
Minä lingota liekkejä tahdon
ja häätää kuoleman pois.
Minä tahdon riemuita, laulaa,
kuin onnekas rintani ois.
Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
On maailma murhetta täynnä, tie musta ja kuolleet puut. Minä sentään nauraen kuljen kuin ihmisnaamiot muut. Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
KÄSKY — KIELTO.
— Tuskan, tuskan hinnalla on riemus ostetut.
Kyyneleitä, verta oon ma niistä maksanut.
Siispä syöksy nautintoon, sen mehu kuuma juo!
— Ah, en voi, en voi, en voi! on turha käsky tuo.
— Sydän, sydän, heikkousko siitä estää sun?
— En ma pelkää muuta kuin ett' ilo tahraa mun.
Kyyneleet ja veri ovat kiirastulenain:
Jos ma tulta pakenen, oon maata, maata Vain!
KUOLLEET.
Onnelliset, onnelliset kuolleet, jotka alla mätäneväin lehtein itse verkkaan maaksi lahoatte! Leponne on niinkuin musta rauha saderaskaan, marraskuisen illan.
Onnelliset, onnelliset kuolleet!
Tärisytä intohimo ykskään
untanne ei majesteetillista,
piikit elon orjantappuroiden
enää otsaanne ei viillä veriin.
Onnelliset, onnelliset kuolleet! Keihäänhaava syvä kyljessänne voideltu on unhon narduksella, kädet kuumat, lävistämät naulain, kiedotut on unhon käärinliinaan.