— — —
Nyt kielet viritän, nyt kostan teille. Ja tää on kosto halvan soittajan: te mielet ynseät, kuin lapset pahat ma teidät soinnuin taivutan.
Ma sallin tähtein sataa ylitsenne
kuin sädehtiväin tuliperhosten.
Ma kutsun ihastuksen huulillenne
ja sytän kaipuin sydämen.
Sa tyttö kaunis, kylmyytesi hautaan
ma sävelien villiruusuihin!
Jääkirkkaat silmäs pysähtyvät minuun
ja hämärtyvät kyynelin.
Mun viuluni, ah, itkee, nauraa, kuohuu,
kun outo, kuuma onni siinä soi.
— Mut riemusta käy raskahaksi pääni.
En viipyä ma enää voi.
Ma syöksyn venhevalkamahan: vihdoin
pois olen vapaa täältä lähtemään.
Jää hyvästi, oi haavojeni saari!
Nyt viime kerran sinut nään.
VILLIVIINI.
KARNEVAALIHUUME.
On murhetta maailma täynnä, tie musta ja kuolleet puut. Minä sentään nauraen kuljen, minä niinkuin ihmiset muut. Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
Mut sydämeni ei naura,
sitä turhaan pyytelen.
Tänä yönä mun kuolema saartaa,
vaikk' elää himoitsen.
Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.