Sinimustia astereita syksyn tummuvat päivät on. Sinimustia astereita kasvoi puistossa kartanon.
Pieni kreivitär unelmoiden
niitä poimi, ne murheen toi.
Alla vanhojen vaahteroiden
vielä nyyhkytys illoin soi.
Pieni kreivitär kuninkaalle
antoi lempensä ainoan.
Vieras juhlittu kaukomaalle
läks, ei kuulunut palaavan.
Läpi sydämes kävi miekka,
pieni kreivitär, tiennyt et:
luvuttomat kuin rannan hiekka
kuninkaiden on rakkaudet!
Sinimustia astereita syksyn tummuvat päivät on. Sinimustia astereita kasvoi puistossa kartanon.
SAAREN SOITTAJA.
Kun vetten sini vaaleana väikkyi,
kun kukat pihlajan ja syreenin
tän saaren hautas lumeen tuoksuvaiseen,
ma tänne silloin matkasin.
Nyt täällä viipynyt oon liian kauan.
Mun viuluni on mykäks vaiennut.
Siks poveen pusertunut tuska, hurma
on järkeni mun sokaissut.
Kuin syksyn liekehtivä koivu tuolla
veen miilunmustaan syliin kumartuu,
niin hullu rakkaus ja synkkä murhe
mun sydämessäin sekaantuu.
Ja halveksivat katseet kylätieltä
mua peikkoin lailla seuraa uniin yön.
Mut vannon, että kerran vielä soitan
tai viulun sirpaleiksi lyön!