Lienee aivan luonnollista, että pieni, yksinäinen tyttölapsi, joka viettää aikaansa korkeilla tuntureilla ja tuntee itsensä siellä vieraaksi, hankkii itselleen päiväkirjan rupatellakseen sen parissa, mutta tuskinpa sellainen kirja huvittanee ketään muuta kuin tyttölapsen omaa äitiä.
Barbro Bertingin päiväkirjaa, jota oli verraten säännöllisesti pidetty niinä kahtena vuonna, mitkä hän oli viettänyt tunturiseudulla, ei kuitenkaan voinut antaa äidin käsiin. Aikoja sitten olivat näet Bertingin neljä tyttöä kadottaneet kauniin, iloisen äitinsä, ja tukkukauppias Berting oli tosin hyvä isä, mutta ei ollenkaan käsittänyt harhailevia tyttömäisiä ajatuksia ja mielialoja.
Kun hänen Barbronsa keskenkasvuisena äkkiä muuttui sairaalloiseksi ja hermostuneeksi ja häiritsi varakasta, vanhaa kauppahuonetta oikukkailla mielijohteillaan, itkunpuuskillaan tai hillittömillä ilonilmauksillaan, päätti isä aivan tyynesti, että tytön oli saatava järkiperäistä hoitoa tullakseen "oikeaksi ihmiseksi". Kotilääkäri ja hän tulivat sellaiseen johtopäätökseen, ettei Barbro siedä koulutyötä eikä luultavasti myöskään kotikaupungin kosteaa, sumuista ilmaa. Hänet oli lähetettävä tunturiseudulle. Tukkukauppias sai hänet sijoitetuksi erääseen pappilaan lähelle Norjan rajaa hyvin sivistyneeseen papinperheeseen. Rouvan sisar, keski-ikäinen filosofian kandidaatti, oleskeli myös tässä hiljaisessa kodissa. Hänen ja papin oli määrä opettaa Barbrolle kouluaineita, ja rouva otti — liian harkitsemattomasti kyllä — neuvoakseen nuorelle tytölle talousaskareita. Jos hän olisi paremmin tuntenut ruskeakiharaisen pikkuvieraansa, niin hän olisi oivaltanut, ettei hänen kärsivällisyytensä riitä likikään perehdyttämään Barbroa käytännöllisiin toimiin, niin säveän hyväntahtoinen ja lauhkealuontoinen kuin hän olikin.
Neiti Winterin ja pastorin ei myöskään kannattanut kehua nuoren oppilaan edistymistä erikoisen loistavaksi, mutta se ainakin oli varmaa, että tyttö tervehtyi ja voimistui ylängön puhtaassa, raikkaassa ilmassa. Barbro nautti hiihtoretkistä, luistelumatkoista, mäenlaskusta ja lumisodasta. Papinperhe ei ottanut osaa näihin huvitteluihin, mutta Barbro sai olla Lailan ja Silokin kanssa, jotka olivat kansanopiston käyneitä lappalaisperheen lapsia ja joiden vanhemmat olivat luopuneet paimentolaiselämästä ja asettuneet asumaan omaan, komeasti rakennettuun taloonsa keskelle kirkonkylää. Kokonaista kaksi vuotta sai Barbro olla täällä levossa ja hiljaisuudessa. Hänen tulinen, vilkas mielikuvituksensa ei saanut täältä paljoa askartelun aihetta. Luonto oli liian suuri ja mahtava, jotta siihen olisi voinut syventyä. Hän kertoi usein päiväkirjalleen, että tunturit peloittivat häntä. Ne olivat kuin portittomia muureja, joiden yli hän ei koskaan päässyt. Niin paljon kuin hän yrittelikin kavuta, ei hän kuitenkaan ollut päässyt korkeimmalle laelle.
Barbro oli ennen, "asuessaan ihmisten ilmoilla", kuten oli tapana sanoa, aikonut ruveta kirjailijaksi, mutta kirjallisten lahjojen jäljet näkyivät täällä erämaassa hautautuneen kinoksiin. Jokunen pieni, lapsellinen runonpätkä tahi kömpelö luonnonkuvaus sai kyllä sijansa päiväkirjassa, mutta palava halu kirjoittaa kirjoja sammui hiljalleen yksitoikkoisuudessa.
Tukkukauppias Berting, joka hyvin mielellään tahtoi tytöstään samanlaista kuin muista siskoista ja joka ei sietänyt kesyttömän linnun siipien räpytystä, oli erittäin tyytyväinen, kun pastori ilmoitti hänelle, että Barbron huimuus oli talttunut. Hän saattoi kyllä hihkaista ilosta vähän liikaa, kun posti saapui tahi kun aurinko nousi vuoren takaa tahi kun villijoutsenet joikuivat lammella, mutta muuten ei häntä ollut työläs hoitaa. Toisinaan kyllä sattui, että hän näytti alakuloiselta ja levottomalta, mutta sehän oli tavallista hänen iässään. Se oli vain jonkunlaista mielen kasvukivistystä. Jahka hän vielä vaurastui ruumiin ja sielun puolesta, niin tukkukauppias sai nähdä hänen seuraavan sisariensa esimerkkiä ja kasvavan kelpo naiseksi.
Sehän kuulosti koko lupaavalta, ja kun tuntureilta saapuvat tiedot edelleenkin olivat suotuisia, niin päätettiin, että Barbro sai palata kotiin siksi päiväksi, jolloin hän täytti seitsemäntoista vuotta.
Ulla-täti, joka uutterasti hoiti Bertingin taloutta, iloitsi kylläkin tyhmästi luullessaan saavansa veljentyttärestään talousapulaisen. Ei ainoastakaan tyttärestä ollut hänelle apua ollut, sen jälkeen kuin Birgit oli mennyt naimisiin Bengt Malmin kanssa ja Elsa lähtenyt Lundiin lukemaan lääkäriksi. Aina, tytöistä nuorin, kävi vielä koulua eikä hänestä muutenkaan ollut varaa toivoa talousihmistä. Hänellä oli aina ollut selvillä elämäntehtävänsä. Se oli isän iso konttori.
Mutta Barbrolla — hänellä ei ollut ainoatakaan suunnitelmaa — ei mitään viitoitettua uraa. Häntä voi täti käyttää; tosin hän oli ollut mahdottomampi kuin kaikki muut kolme yhteensä, mutta nyt hän oli kai oppinut hillitsemään höynäilyään ja konstejaan.
Ei ollut tapahtunut kertaakaan, ettei viisas ja hyvin harkittu teko olisi tuottanut talolle hyötyä, niinkuin oli tarkoitettu. Ulla-täti luottikin täydellisesti veljensä tarkkanäköisyyteen kaikissa suhteissa.