Kun Barbro oli lukenut kirjeen, joka lupasi hänet kotiin syntymäpäiväksi, alkoi hänen sydämensä sykkiä rajusti ja veri kohista suonissa kuin kevätpuro.
"Hurraa! Hurraa! Hurraa! Minä pääsen kotiin!" huusi hän, niin että koko talo kajahteli, mutta ei kukaan juossut ottamaan osaa hänen riemuunsa enemmän kuin hillitsemään hänen ryöppyävää mielenpurkaustansakaan.
Pastori oli kylällä kastematkalla. Neiti Winter oli mennyt kasveja keräämään. Ja papinrouva ei suinkaan päästänyt käsistään kauhaa, jolla hän syvämietteisesi hämmenteli pataa, lähteäkseen suin päin katsomaan, mikä ilo oli yllättänyt Barbron.
"Hurraa! Hurraa!" kuuli hän yhä lähempää ja samalla vuoroin juoksevia, vuoroin hyppiviä askeleita pitkin epätasaisia, kuoppaisia lattioita, joiden poikki tilkkumatot kulkivat kuin mitkäkin suoportaat.
Äkkiä syntyi taas hiljaisuus. Kepeät askelet suuntautuivat toisaalle.
Barbro oivalsi heti menettelevänsä sopimattomasti kilttejä Granlundeja kohtaan, jos hyökkäisi heidän kimppuunsa tuo ihana ilosanoma kädessä. Silloin he luulevat, että hän on viihtynyt kauhean huonosti. Ja niinhän ei asian laita oikeastaan ollut. Hän oli vähitellen oppinut pitämään sekä metsistä että lakkasoista, tunturilakeuksista ja kimaltelevista, tummista vesistä, mutta täysin kotiutua hän ei voisi milloinkaan tähän syvään yksinäisyyteen — eikä myöskään pappilan puutteellisiin oloihin.
Hän oli katkerasti kaivannut kaunista tornihuonettaan, kun vertasi sitä siihen matalaan, vetoisaan ja ahtaaseen päätykamariin, jossa hän täällä asui. Paitsi kehnoa rautasänkyä, pakkalaatikosta kyhättyä pesutelinettä ja ruskeaa piironkia oli huoneessa pieni kivikova sohva, pari puutuolia ja kaksilaatikkoinen pöytä. Ikkunan neljä lasiruutua oli aikojen ahava purrut vihreänkarvaisiksi. Uutimet riippuivat tynkämäisinä ja koviksi tärkättyinä niukoissa laskoksissa kahden puolen ikkunanpieliä, joihin ne olivat sidotut punaisilla villanauhoilla.
Näköala oli suurenmoisen kaunis ja laaja. Silmä näki peninkulmien päähän yli järvien ja viljeltyjen maiden, kuten Barbrosta tuntui, mutta lopulta kimmosi katse takaisin, sillä kauimpana yleni alaston, ikävän näköinen tunturi, joka sulki näköalan.
Tänään Barbro ei ajatellut tunturia eikä hän katsellut alas laaksoonkaan, missä niittyvilla kimalteli ja karvaiset, mustat jäkälät hiiviskelivät pitkin maanpintaa kuin mitkäkin parrakkaat pikku tontut, jotka tavoittelevat toisiaan kiinni.
Hän katseli kirjettä säteilevin kasvoin. Näin isä kirjoitti: