Barbro sitävastoin ei ymmärtänyt mitään noista kauppaa koskevista sanoista, jotka muodostivat kuin minkäkin salaisen maailman, eikä isä halunnutkaan totuttaa häntä liikeasioihin. Hän oli päinvastoin selittänyt, että Barbron oli kuljettava Birgitin jälkiä, ja siten hän luuli viitoittaneensa Barbron tien aivan selväksi.
Kerran Barbro sai laittaa päivällisaterian omin päin, kun Ulla-täti tarvitsi keittäjätärtä avukseen säilykkeiden valmistuksessa. Sekä täti että keittäjätär olivat tietysti neuvoneet, miten kana on paistettava ja kohomunkit laitettava, mutta kelvollista siitä ei tullut.
"Mikäs tällä ruoalla on tänään?" kysyi tukkukauppias tyytymättömänä, kun puolipalanutta kana-poloista tarjottiin sellaisen kastikkeen kera, josta keittäjätär sanoi, ettei hän ota syytä niskoilleen, vaikka mikä olisi. Ennen hän lähtee pois, vaikka onkin palvellut Bertingin talossa viisitoista vuotta.
"Barbro tahtoi näyttää, mihin hän kykenee", ärisi Ulla-täti. "Vaikka olen jo kaksi kuukautta opettanut ja neuvonut, kuinka ruokaa on laitettava, ei siitä tytöstä tule kalua. Hän on yhtä taitamaton ja kykenemätön."
"Minä en osaa enkä opi laittamaan ruokaa", virkkoi Barbro harmissaan, "ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Onhan meillä neljä palvelijatarta."
"Mitä sinä sitten oikeastaan osaat, rakas lapsi?" kysyi herra Berting tuikeasti. "Minä en ole huomannut, että sinulla olisi selvää taipumusta mihinkään, eikä käy ollenkaan päinsä, että sinä et tee muuta kuin vetelehdit."
Barbro ei virkkanut mitään. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun. Ei milloinkaan ollut tuntunut hänestä niin kylmältä ja tylyltä kuin nyt. Niin kauan kuin Birgit oli ollut kotona, oli tämän pehmeä ja miellyttävä luonne osannut sovittaa ja rohkaista, ja elämä oli ollut paljoa siedettävämpää. Hän oli aina ollut lämmittävänä auringonpaisteena, mutta nyt ei paistanut ainoakaan säde varsinkaan Ulla-tädille ja Barbrolle. Aina oli iloinen ja reipas, mutta oli harvoin kotona. Aamupäivät hän oli koulussa ja iltapäivällä pelaamassa golfia ja tennistä.
Päivällistä syötäessä olivat kaikki tuppisuina. Aivan samoin kuin hänen lapsuutensa aikoina, jolloin ateriat olivat saaneet uhkaavan painostavan leiman hänen tähtensä, hänen huonojen todistuksiensa, ajattelemattomien tekojensa tahi hutiloimisensa tähden.
Hän kävi mieleltään yhtä apeaksi kuin entinen pieni, kalpea, hintelä tyttökin oli ollut, ja kesken apeaa mielialaansa hän tunsi nyt niinkuin silloinkin järjetöntä kaipausta saada iloita, nauraa niin sydämellisesti, että ikävyys olisi heittänyt aimo kuperkeikan ja karannut tiehensä.
Lapsena hän oli kuvitellut mitä ihmeellisimpiä asioita, jotka voisivat yht'äkkiä keventää mielialan, mutta tällä kertaa hänestä tuntui painostus niin raskaalta, ettei se voinut hälvetä, ja hän istui lautasensa ääressä ääneti, mielessä syyttävä tunne. Puuttui vain, että syksysade olisi yksitoikkoisesti ja valittavasti piessyt ikkunoita.