Barbro ei ollut kahteen vuoteen kuullut tuota virtanaan pulppuilevaa kielenkerkeyttä, joka oli Sonjan erikoisala, ja se tuntui hänestä vieraalta. Heidän käydessään koulua oli ollut itsestään selvää, että välitunnit kuluivat puheluun, jossa sanat ryöppysivät kiireisenä koskena, mutta nyt tuntui Barbrosta, että Sonja taivutteli kieltään niin nopeasti, ettei ajatus pysynyt mukana. Hän ei tietänyt, mitä oikeastaan oli odottanut tältä jutteluhetkellä, mutta jotakin vallan toista se oli ollut kuin mitä se nyt antoi.
Ja kun ilta päättyi ja hän istui yksinään kirjoituspöydän ääressä, jolla Sonjan ruusut olivat saaneet kunniasijan, otti hän alakuloisesti päiväkirjansa aikoen kirjoittaa siihen jotakin.
Syntymäpäivänä oli kyllä ollut hyvin hauska, mutta seitsemäntoista vuoden täyttäminen ei ollut lainkaan niin merkillistä kuin hän oli kuvitellut. Hänellä ei ollut hetkeäkään ollut sitä tunnetta, että nyt hän on niin iloinen, että sydän lennähtää ulos rinnasta. Kaikki olivat olleet hänelle hyviä ja herttaisia, mutta ihme ja kumma, että koko syntymäpäiväjuhla tupsahti läjään kuin tyhjä ilmapallo. Oli hyvin kiittämätöntä ajatella näin. Hän puristi kyynärpäänsä pöytää vasten ja painoi leuan käsiinsä. Seitsemäntoista vuotta! Se oli kuin satua, mutta edessä oli pitkä jono arkipäiviä ja taloustoimia! Sinisiä päiviä ja haukotuspäiviä; punaisia päiviä vilkkui enimmäkseen vain hänen mielikuvissaan.
III.
KOTI.
"Missä Barbro on?" kaikui Ulla-tädin kärtyisä ääni monta kertaa päivässä, ja kun nuori "auttaja" oli saanut kokeilla keittiössä ja liinavaatekaapissa, kävi ääni yhä äreämmäksi, sillä huolimattomamman, hutilusmaisemman ja muistamattomamman ihmisen kanssa, kuin Barbro oli, ei Ulla-täti ollut milloinkaan ollut tekemisissä.
Barbro torkkui lieden ääressä, silloin kun hänen olisi ollut hämmennettävä karamellivanukasta, ja kun hänet pantiin paikkaamaan liinavaatteita, kävi se päin männikköön — pistokset olivat kuin harakanvarpaita — mitä he olivat oppineet käsityötunneilla koulussa? Sen olisi Ulla-täti tahtonut tietää.
Birgit oli aina ommellut moitteettomasti. Elsa kutakuinkin, mutt'ei sentään niin hyvin, että Ulla-täti olisi ollut tyytyväinen. Aina ei tahtonut ottaa neulaa käteensäkään eikä ottanutkaan. Hänet oli koulussa vapautettu käsitöistä, mutta Barbro — hänen, joka oli jo aikaihminen, olisi pitänyt ymmärtää, miten lieve päärmätään ja jälkipistot tehdään!
"Sinä vasta olet mahdoton, Barbro", oli Ulla-tädin alituinen arvostelu, ja ehkä se olikin sattuvin, sillä jos Barbro malttoi yhden tunnin, niin hän jo toisena kadotti kärsivällisyytensä kokonaan ja heitti kaikki oman onnensa nojaan, mennäkseen kävelemään Sonjan kanssa tai kävelyttämään rakasta Vahtiaan.
Tukkukauppias oli hyvin kiinni laajoissa liikeasioissaan ja näyttäytyi vain aterioilla, jolloin hän jatkoi keskusteluaan konttoritehtävistä Ainan kanssa, joka oli jo perehtynyt moisiin asioihin.