Barbron mielestä Poju oli tavattomasti muuttunut niinä kahtena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Silloin oli Aina ollut tavallinen lapsukainen, hieman nenäkäs ja töykeä. Mutta nyt hän herätti Barbrossa kunnioitusta. Hänessä oli nyt jotakin hyvin varmaa ja pätevää, ja kuinka uskomattoman pitkäksi ja leveäksi hän oli kasvanut! Pienenä hän oli ollut varsin hintelä ja laiha; ei kukaan ollut osannut aavistaa, että hänestä tulisi voimakkain sisaruksista.
Hakkailua ja poikatuttavuuksia Aina ei viljellyt milloinkaan. Hänellä oli omat urheiluystävänsä, joita hän tervehti läimäyttämällä selkään kämmenellä tahi huutamalla: "Heipä hei!" Tyttövierailut olivat hänestä "tipumaisia", mutta hänestä pidettiin paljon toverina raikkaan iloisuutensa, avuliaisuutensa ja vaatimattomuutensa tähden.
Barbro ei voinut olla ihailematta Ainaa. Hän ajatteli itsekseen, että kun hän vain voisi ottaa Pojusta esimerkkiä, niin hänkin olisi onnellinen, mutta hänen aikeensa raukenivat onnistumattomiin yrityksiin. Veikeä ja iloinen hän kyllä osasi olla, jollei häntä pahasti nolattu tai rökitetty, mutt'ei milloinkaan niin "tukeva sisäisesti" kuin Aina. Barbron mielessä hajosivat ajatukset ja mielihalut kuin tuhka tuuleen, mutta Ainalla oli näkymätön suojaava seinä, joka esti tuulenpuuskia myllertämästä hänen mieltään.
Barbro odotteli jännittynein mielin Aimée-tädin ehdotuksen seurauksia. Hän ei käsittänyt, mitä isällä voisi olla hänen matkaansa vastaan, kun oli selvää, että hän sai kotona aikaan vain ikävyyksiä. Ulla-täti, jolla oli senkin seitsemän kipua ja vaivaa, tuskastui monta kertaa tunnissa sekä Barbroon että Vahtiin, jotka alituiseen närkästyttivät tädin vanhaa-aatamia tyhmyyksillään.
Niinpä on monta monituista kertaa sattunut, että tuo kelvoton Vahti-tollero on säikähdyttänyt Ulla-tädin kesken päivällisunta nelistämällä aika hamppua ja aavistamatta lattian poikki tädin tohvelien kimppuun, aloittaen niiden kanssa huiman sotatanssin.
Ulla-täti kavahtaa pystyyn vihasta puhisten. Vahti riemuitsee ajatellessaan saavansa hänestä leikkitoverin. Mutta se saa tietysti pötkiä ulos ovesta hyvin nopeasti ja nolona. Raekuuro hurahtaa kuitenkin Barbron niskoille.
"Etkö tiedä, kuinka vaikea minun on saada unta? Yökausiin en useinkaan voi silmääni ummistaa eikä se johdu ensinkään siitä, että nukun päivällä, mutta minä tarvitsen hetken lepoa, ja sitä sinä et suo, vaan lasket sisään tuon iljettävän koiran, jota minä vihaan niinkuin mitä."
Vahti-parka ja Barbro-parka, he hiipivät piiloon tornihuoneeseen. Täti ei oikeastaan tarkoittanut pahaa, mutta kuta kuivemmaksi hänen sielunsa ja nahkansa kävivät, sitä enemmän hän tunsi tarvetta komennella nuoria ja näyttää, että hänellä oli valta hallita heitä. Birgit ja Elsa olivat hänen mielikkejään, ja Barbro sai myötäänsä kuulla ylistyksiä heistä. Barbro ajatteli toisinaan olevansa ehkä hyvinkin ilkeä, kun ei kuitenkaan tahtonut olla erinomaisten sisariensa kaltainen. Mutta hän ei tahtonut sitä millään muotoa eikä voinut kuvitella omaa minäänsä niin mankeloituna ja silitettynä. —
"Penkin alle meni", sanoi Sonja eräänä iltana astuessaan koputtamatta Barbron huoneeseen. "Setä August antoi oitis kieltävän vastauksen, eikä äiti saanut mitään aikaan. Te kuulutte lähtevän koko perhe jouluksi Tukholmaan Birgitin luo, niin että saat ihastella suloista perhe-elämää aa-lulla-lallatuksineen! Ja 'tee, kanni, kakkaraa', ja sen semmoista."
"Hyi", sanoi Barbro tuikeasti. "Ja toisella taholla odottavat kaksoiset. Ihanaa ajanviettoa!"