Tästä varmuudesta huolimatta oli tietysti erinomaisen jännittävää astua tiskin taakse ja olla Barbro Bertingin sijasta Gladys Svensson Ulricehamnista. Hän melkein jo katui kauppojaan, kun hän sunnuntaina iltapäivällä seisoi yksinään pienessä puodissa, missä karamellit uneliaina kököttivät purkeissaan, leivokset laiskoina lojuivat alustoillaan, sähkölamput paloivat puolitorkuksissa ja kassakone sai nauttia melkein häiritsemätöntä sunnuntailepoa.
Kokonainen katras pikkupoikia ryntäsi puotiin. Kaikilla oli tohiseva nuha, ja pienin punatukkainen solkkasi omasta ja toveriensa puolesta:
"Taitko viijellä äylillä paakeltiinimuluja?"
Barbro tirkisti ihmeissään. Myytiinkö murujakin? Sitä hän ei ollut tullut milloinkaan huomanneeksi, mutta äkkiä hän muisti nähneensä, että neidit olivat täyttäneet paperituutteja jollakin, mitä he olivat ottaneet eräästä isosta laatikosta.
Hän etsi ja löysi, kaatoi pussillisen kukkuroilleen ja sai palkaksi anteliaisuudestaan epäilevän kysymyksen:
"Onk ne oikeita muluja?"
"Tietysti", selitti Barbro reippaasti, "ja kun nyt on sunnuntai, niin saa jokainen teistä piparkakun kaupantekiäisiksi. Montako teitä on — yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi."
"Minulla on titko ulkona" piipitti punatukkainen, "ja hänellä on kakti telkkua".
"Kokonaiset sukulaiskestit", nauroi Barbro. "Tässä on, mutta nyt hyvästi äläkä yllytä tänne toverejasi, sillä piparikakkuja en enää anna."
Rehvanat ryntäävät ulos. Ovessa kysäisi viimeinen merkitsevästi: