"Onk' neiti nyt aina täällä?"
"En ole, ainoastaan tänään."
Taas pitkä väliaika. Sitten tuli kaksi tirskuvaa ryökkinänalkua, jotka halusivat syödä torttuja. He olivat niin iljettävän nenäkkäitä ja olevinaan, että Barbro toivoi heidän menevän sinne missä pippuri kasvaa, ja he puhuttelivatkin häntä häikäilemättömän rehentelevästi:
"Eikö teillä muita torttuja olekaan? Nämä ovat kuin pohjanahkaa."
"Antakaa meille samppanjamehua, mutta älkää lämmittäkö sitä hellalla!"
Ja he antoivat kymmenen äyriä juomarahaa! Tällainen tapaus ei ollut johtunut Barbron mieleen. Kun hän näki pienen lantin kiiltävän tarjottimella, rupesi häntä äkkiä itkettämään. Luulivatko he, että hän on tavallinen —?
Hän nakkasi päänsä taaksepäin ja näki silloin vihaa kiehuvan koko minänsä suuresta kuvastimesta. Hän oli vetänyt kiharaisen tukkansa niin tasaiseksi, että oikein kiristi, ja hankkinut vartavasten kovan kiiltokauluksen ja kravatin avokaulan sijaan, kuten hänellä tavallisesti oli. Hänestä itsestään oli tuntunut tällä tavoin pukeutuessaan, että hän oli Kristina Petterssonin, keittäjättären sisarentyttären, näköinen. Barbro Berting ei ollut tämän näköinen.
"Noo", sanoi hän nyökäten, "mitäs turhia harmittelemaan!" Pienet, välkehtivät kasvot hymyilivät valoisasti ja veitikkamaisesti. "Neiti ei saa olla liian kopea, kuuletko!"
Aika hankalaa oli ollut päästä karkaamaan kotoa. Hän oli sanonut tädille menevänsä aamupäivällä käymään "nannan", heidän entisen lapsenhoitajattarensa luona ja sitten ehkä Märta Ingelsenin, entisen koulutoverinsa luona.
Nannan luona hän oli istunut vähän aikaa ja sitten soittanut kotiin. Täti itse ei onneksi voinut tulla puhelimeen, sillä hän oli vuoteessa. Ja silloin Barbro sanoi aivan koppavasti: "Sanokaa Ulla-tädille terveisiä, etten tule kotiin ennen puolta kymmentä". Yhdeksän aikaan oli puodin omistajattaren määrä tulla hänen sijaansa.