Kolme rouvaa pyörähti puotiin ja tilasi kahvia. Ahtaassa, pimeässä keittiössä kalisutteli palvelijatar toimeliaasti kuppeja ja lusikoita.
Barbro toi tarjottimen ja niiasi:
"Olkaa niin hyvät!"
Nyt hän näytteli osaansa, niinkuin kaupungin hienoissa kahviloissa tehtiin.
"Hyväinen aika, kuinka vähän kahvia ja niin huonoa", päivitteli lihavampi rouva nyreissään.
"Parasta lajia!" Barbron ääni oli vakuuttava.
"Niinhän ne aina kehuvat. Emmekö saa lisää sokeria?"
"Pala henkeen, se on määrä. Saako olla enemmän leipää?"
Hohoo, nythän se luistaa mainiosti, ajatteli Barbro ja napsautti näppiään mielissään.
Kun rouvat olivat parhaiksi ehtineet lähteä, avautui ovi uudelleen, ja eräs nuori mies astui ravakasti sisään. Hän katseli tutkivasti karamellimaljakkoja. Suu! Nenä! Tukka! — Tuo oli hän, ylioppilas, hänen tunturiseikkailunsa — Sonjan hakkailija Uno Freide, sillä Barbro oli varma, että tämä Uno ja hänen "seikkailunsa" oli sama henkilö.