— Tunteneeko hän minua? — Barbro muikisti suunsa ja muutti äänensä sorahtavaksi ja jokapäiväiseksi:
"Mitäs saisi olla?"
Nuori mies ei olisi ehkä kiinnittänyt häneen mitään huomiota, jos hän olisi puhunut luonnollisesti. Mutta nyt hän luuli, että Barbron puhe-elimissä oli jokin surkea vika, ja katsoi häneen ystävällisen säälivästi.
"Totisesti", virkkoi ylioppilas yht'äkkiä, "tehän olette… ei, se ei ole mahdollista", korjasi hän matalalla äänellä. "Saanko neljänneskilon karamelleja."
Barbro taivutti päänsä kumaraan. Miksi häntä hymyilytti? Hän ei voinut olla hymyilemättä, sillä hän ilostui siitä, että ylioppilas oli tuntenut hänet. Tämä oli siis varmasti ajatellut häntä! Barbro ei ollut saanut elämässään kovinkaan paljon huomaavaisuutta osakseen. Hän säteili sekä sisäisesti että ulkonaisesti heti, kun ihmiset erikoisesti huomasivat hänet. —
"Anteeksi", sanoi ylioppilas kohteliaasti, "neiti on ihmeellisesti erään nuoren naisen näköinen, jonka kerran kohtasin tuntureilla".
"En oo siellä käynyt", sanoi Barbro päätään ravistaen, mutta valhe kirpaisi hänen hienotunteisuuttaan. Hän kärsi aina valheesta, vaikka hänen vilkkautensa usein aiheutti, että niitä loikki esiin kuin sammakoita ilkeän satuprinssin suusta.
Äkkiä hän katsoi suoraan ylioppilaan tummiin, kysyviin silmiin ja sanoi omalla äänellään:
"Minä vain narrasin, olen kyllä ollut siellä."
"Olemmeko siis tavanneet toisemme — tehän se näytitte minulle tien kylään."