Barbron punainen, nuori suu hymyili terveiden, valkoisten hampaiden raosta.
Ylioppilas maksoi — perin hitaasti, otti pussin ja sanoi epäröiden:
"Eikö neiti ole vapaa joskus iltapäivällä? Voisimmehan tavata luistinradalla."
"Minun on hyvin vaikea lähteä mihinkään sairaan tädin luota. Hän tahtoo, että istun aina hänen luonaan."
"Vai niin", sanoi ylioppilas alakuloisesti, "sepä vahinko. Oletteko täällä kaiket päivät?"
"En, ainoastaan tänään, Olena Petterssonin, lapsuudenystäväni sijaisena."
"Ettekö tahdo — tahdo antaa minulle osoitettanne?"
"En", vastasi Barbro yht'äkkiä totisena. Hänen mieleensä johtui Sonja. Tämän selän takana hän ei millään muotoa tahtonut tutustua Uno Freideen, niin hauskaa kuin se olisikin. Sonja oli sanonut, että he kaksi, Uno ja hän, pitävät toisistaan. Hän tiesi, oli hän sanonut, että Uno oli yhtä rakastunut kuin hänkin, vaikka he eivät olleet siitä puhuneet, ja että oli selvää, ettei kukaan, jonka Sonja tahtoi voittaa, voinut vastustaa häntä. Mutta olihan halpamaista, että Uno Freide piti muistakin tytöistä.
Barbro katsoi ankaran paheksuvasti "Seikkailuun".
Sitten hän käänsi nuorelle miehelle hyvin ärhäkästi selkänsä ja rupesi availemaan ja sulkemaan karamellipurkkien kansia.