V.
MATKA LUNDIIN.
Eräänä monista helmikuun haukottelupäivistä istui Barbro hyvin ajatuksissaan huoneessaan ja luki vielä kerran Sonjalta tullutta pitkää kirjettä. Sitä oli alettu kirjoittaa jo joulunpyhinä, mutta oli päätetty vasta kahden viikon kuluttua, niin ylettömästi veivät huvittelut Sonjan ajan. Kirjeessäkin oli pelkästään sitä huvitusten kirjavaa karusellihyörinää, minkä hän antoi hurista ystävättärensä luettavaksi. Sanat kisailivat paperilla kuin vipajavat auringonpilkut, tanskalaisia, ranskalaisia ja ruotsalaisia lauseita oli kirjavanaan sekaisin — olihan täti Aimée Thomas ranskatar, joka oli opettanut tyttärelleen rakasta äidinkieltään — ja kaikki lauseet kertoivat samaa: Sonja oli juhlien kuningatar, Sonja huvitteli lakkaamatta ja Sonja aikoi nyt jatkaa Lundissa huolettoman nuoruutensa nautintoja. Hänen setänsä oli professorina tuossa Etelä-Ruotsin yliopistokaupungissa, piti suurta, vierasvaraista kotia, ja hänen tyttärensä oli Sonjan ikätoveri. Äiti aikoi jättää hänet sinne siksi aikaa, kun itse kävi Marseillessa. Sonjan, tuon onnensuosikin täti oli naimisissa erään rikkaan ja hienon tilanomistajan kanssa Skoonen tasangolla. Heillä ei ollut lapsia, mutta he ottavat avosylin vastaan veljentyttären ja tekevät kaikkensa hänen mielikseen. Kirje oli oikeastaan vain kylläisen itserakasta purkausta ja Barbro tunsi katkerasti pettyneensä. Kahdeksannen sivun alimmassa laidassa oli sentään: "Toivon, että pääset pistäytymään Lundiin." Mutta nämä sanat tuntuivat niin ohimennen ja välinpitämättömästi kirjoitetuilta, että ne melkein pahoittivat Babin mieltä.
Isä tuli äkkiarvaamatta hänen luokseen.
"Tahdon puhua kanssasi, Babi", sanoi hän, "sinä näytät olevan mahdoton taloustoimissa, mutta johonkin sinun on tartuttava. Isoäiti lähetti juuri kirjeen ja kysyi, tahtoisitko viettää jonkun aikaa hänen luonaan Lundissa. Kuten tiedät, asuu hän siellä talvella ja ottaa mielellään sinut luokseen. Saisit opetella kieliä."
"Saanko minä lähteä!" Barbron ääni riemuitsi.
"Saat, koska kieltäydyit Tukholman-matkasta. Sinä olet aika tuuliviiri, rakas Barbro. Syksyllä sinun mielesi teki kovasti kotiin."
Barbron pää vaipui alas. Hän ei uskaltanut sanoa isälle, kuinka suuri erehdys tämä äskeinen yksitoikkoinen aika oli ollut, ja kuinka toisenlaisiksi hän oli kuvitellut tyttöpäivänsä — nuo vapaat, valoisat! Hän oli unohtanut, että Bertingin talo oli harmaasta graniitista ja auringoton — ainakin hänen suhteensa.
"Isoäiti ehkä keksii jotakin, johon kelpaan", sanoi hän pitkähkön äänettömyyden perästä. Lasimaalauksen vimma oli haihtunut, ja hän tunsi olevansa onneton ajatellessaan saamattomuuttaan ja tulevaisuuttaan.
"En tahdo, että sinusta tulee mikään ammattinainen", virkkoi tukkukauppias, "mutta jotakin sinun on osattava perusteellisesti. Sitten on sinulla tämä hyvä koti, jossa kelpaa asua. En tarkoita uudenaikaista itsenäisyyttä, pääasia on, että henkinen vetelyytesi häviää, että sinusta tulee nainen, joka osaa esiintyä."