Isä piti aina Bertingin taloa keskipisteenä. Hän kalusti kotinsa tyttärillään, mutta se tapahtui enimmäkseen ajatuksissa, sillä Birgitillä oli oma kaunis kotinsa. Elsaa hän ei saanut pakotetuksi olemaan kotikoristuksena, Barbrosta ja Ainasta ei myöskään näyttänyt tulevan sellaisia, miksi perinnäistapa vaati. Mutta isä tarkoitti hyvää, ja Barbro tunsi olevansa hyvin kiitollinen päästessään Ulla-tädin jankutuksista. Hänen vilkas mielensä kaipasi myöskin vaihtelua, ja isoäiti ei ollut sellainen kuin muut vanhat ihmiset. Hän piti nuorten hehkuvista mielistä, helli ja ymmärsi niitä lämpimästi. Nyt oli pyydettävä vain yhtä, ja se seikka sai Barbron kalpenemaan levottomuudesta:
"Saanko ottaa Vahdin mukaani?"
"Kyllä minun puolestani. Mutta en takaa, että isoäiti suvaitsee sitä."
Barbro taas oli siitä aivan varma ja jo samana iltana hän haasteli
Vahdille, että he kaksi taas pääsevät maailmalle.
"Mutta nyt sinusta on tullut iso poika, Vahti, ja saat ajaa koiravaunussa. Minä pistäydyn tietysti katsomassa sinua ja puhelemassa kanssasi asemilla, mutta muun ajan saat tyytyä olemaan virkaveljiesi seurassa ja sinun tulee käyttäytyä siivojen koirien tavalla."
Barbro silitteli hyväilevästi sen valkeaa, silkinhienoa turkkia, ja
Vahti katsoi älykkäästi emäntäänsä uskollisilla, välkkyvillä silmillään.
Samassa Barbro kietaisi kätensä sen kaulaan.
"Rakas pikku koirani", sanoi hän, "jospa tietäisit, kuinka merkillinen kapine sinun emäntäsi on."
"Hau-hau", myönsi Vahti iloisesti ja nosti luottavasti käpälänsä
Barbron polville.
"Taitaapa tehdä mielesi painamaan peukaloa sen asian vahvistukseksi! Niin, sinä et tiedä, kuinka vaikeaa on olla Berting ulkonaisesti eikä sisäisesti."