Birgit oli mainion sievä nuori rouva, jolla oli maailman suloisin pikku typykkä, jota hän hoiti mallikelpoisesti. Ja hän oli niin etevä perheenemäntä, että Ulla-tätikin ylisti häntä maasta taivaaseen.
Elsa suoritti tutkintonsa aina parhailla arvolauseilla, ja toverit pitivät häntä sekä velvollisuuksien täyttämisen että rattoisuuden esikuvana. Einar-serkku ja hän olivat kuin parivaljakko; he pysyivät aina yhdessä ja vetivät tasaväkisesti.
Ja Aina, kaikkien suosikki, varsinkin isän — hänhän oli luokkansa paras eikä väsynyt milloinkaan. Hän otti osaa kaikkiin urheilukilpailuihin, ja myötäänsä oli sanomalehdessä, että "urheilumaailmassa hyvin suosittu neiti Aina Berting, vaikka onkin nuorin kilpailijoista, voitti ensimmäisen palkinnon".
Hänellä oli kaikenkokoisia pokaaleja ja mitaleja, mutta Pojun mieleenkään ei johtunut ylpeillä voitonmerkeistään, hän oli vain tyytyväinen. Ja selvää oli, että voitot merkittiin kirjaan. Berting nuorempi oli synnynnäinen numeroihminen.
No, siihenkö ilo loppuikin? Niinkö pian kupla puhkesikin, Babi hupakko? Hän veti otsansa ryppyyn, painoi kyynärpäänsä pöytää vasten ja rupesi punomaan hiuksiaan sormiensa välissä. Hänen käsiensä oli uskomattoman vaikea pysyä alallaan. Ne pelailivat tuhansin eri tavoin, milloin haparoivat hiuksia, milloin sormeilivat toisiaan, milloin hyppivät tai laahustivat pöydällä, milloin hypistelivät hametta, milloin liehuivat ilmassa.
Hän ajatteli kulmat kurtussa ja huulet puoliavoimina. Isän kirja oli äkkiä vienyt hänet lähemmä kotia, joka viime vuosina oli hänestä toisinaan tuntunut omituisen kaukaiselta. Mutta nyt hän pääsee takaisin omaan rakkaaseen huoneeseensa. Hän tapaa kotikaupungin kaduilla tuttavia, saa kutsuja päivällisille ja tanssiaisiin, kuten aikaihmiset ainakin, ja sitten luultavasti menee kihloihin ja naimisiin, jos ilmestyy joku, joka hänestä huolii.
Hän saa olla yhdessä muutamien luokkatoveriensa kanssa ja elvyttää vanhoja koulumuistoja. Harriet Lindvall ja Gudrun Wilkens jatkavat lukujaan ja suorittavat ylioppilastutkinnon. Toiset olivat päässeet koulusta viime keväänä.
Mutta se, jonka tapaaminen tuotti Barbrolle suurinta iloa, oli Sonja Thomas, hänen kouluaikansa paras ystävätär. Nyt, sen jälkeen kuin Barbrosta oli tullut tunturihiiri (Sonjan antama nimitys), he olivat vieraantuneet toisistaan koko lailla. Alussa he olivat kirjoitelleet ahkeraan, mutta kun Barbro ei osannut kertoa muusta kuin tunturiluonnosta ja yksitoikkoisista päivistä, ajatteli Sonja olevan turhaa kuvailla kaikkia tanssiaisia ja pitoja, joissa hän kävi. Hän oli viettänyt koko kesän tanskalaisessa kylpylaitoksessa ja lähettänyt sieltä vain silloin tällöin jonkun maisemakortin, mutta Barbro ei epäillyt hetkeäkään, että he tulevat entiselleen, kunhan vain pääsevät oikein rupattelemaan — ja nauramaan! Hän kuuli aivan selvästi Sonjan heleän, tarttuvan naurun. Sitä ei kukaan jaksanut vastustaa. Rakas, vallaton, ihastuttava Sonja, kuinka rajattoman hauskaa on saada taas kävellä hänen kanssaan käsikoukussa!
Barbro loisti riemusta tätä ajatellessaan, ja ilo läikähdytti häntä niin valtavasti, että hänen täytyi pyrähtää ulos luonnon helmaan. Taivas oli kuulakan sininen, valoa säteilevä ilma oli oikein kesäisen lämmin, vaikka jo oli elokuun loppu. Pienellä piha-aukealla lojua lekotteli valkea lappalaiskoira.
Parilla harppauksella Barbro pääsi ystävänsä Vahdin viereen. Hän tarttui koiran etukäpäliin, nosti sen pystyyn takajaloilleen ja rupesi tanssimaan haukkuvan kavaljeerinsa kanssa rallattaen: