"Minä lähden kotihini, pois, pois, pois!
Minä lähden kotihini, pois, pois, pois,
ihan minä ilohoni halkeen!"
Tulipa vihdoin rouva Granlund eteisen kuistille ja kysyi verkkaisen laulavalla äänellään:
"Mitä meteliä tämä on, Barbro? Hiljaa, Vahti!"
"Anteeksi, Sara-täti! Kiitos musiikista, Vahti! Ja nyt suu kiinni, haukkuseni. Käyppä taas paistattamaan päivää."
Barbro kiepsautti kullanruskean hiuskiemuran otsaltaan ja juoksi papinrouvan luo.
"Sinä olet aivan resuisen näköinen, Barbro, ja hirveän muistamaton olet myöskin, rakas ystävä. Sanoinhan sinulle, että sinun on tultava keittiöön oppimaan keittämään helppotekoista porkkanahilloketta, mutta olen saanut odottaa turhaan. Jos tahtoo jotakin saada aikaan tässä maailmassa, hyvä lapsi, niin on oltava huolellinen ja säntillinen."
Kun Sara-täti pani puhekoneensa käyntiin, niin syntyi siitä aikamoinen moraalisaarna, kuten Barbro nimitti noita joka päivä uudistuvia kehoituksia, joiden teho, paha kyllä, oli vallan vähäinen. Kyllähän Barbro tarjoutui toisinaan sekä puutarhatöihin että talousaskareihin, mutta Sara-täti ei voinut milloinkaan luottaa häneen, sillä kesken kaiken hän saattoi kiintyä lukemaan jotakin kirjaa tahi takertua johonkuhun muuhun papinrouvan mielestä aivan joutavaan hommaan niin kovasti, että jätti työnsä sikseen. Hän koetti kuitenkin näyttää hyvin katuvaiselta ja taipuvaiselta korjaamaan laiminlyöntinsä, ja sentähden tuntui rouva Granlundista varsin ihmeelliseltä, kun hän sai vastaukseksi:
"Sara-täti, porkkanahilloke saa minusta nähden olla niine hyvineen. Minä en kajoa siihen sormellanikaan tänään. En halua puuttua mihinkään ikävään, tahdon vain iloita."
"Mitä nyt on tekeillä?"
Barbro sävähti hehkuvan punaiseksi. Kas niin, nyt hän kuitenkin oli ilmaissut ihastuksensa, ja hän ei ollut tehnyt sitä hienosti eikä kiltisti. Senvuoksi hän sanoikin erittäin säveällä ja hyvin hiljaisella äänellä: