"Minä saan matkustaa kotiin kolmen viikon päästä, ja vaikka olen viihtynyt täällä mainion hyvin, niin on kuitenkin oikein hauska päästä isän, siskojen ja toverien pariin."
"Sen kyllä ymmärrän", myönsi Sara-täti, "mutta vahinko vain, että
Barbro on niin vähän oppinut. Se ei ainakaan ole minun vikani."
"Ei tietystikään! Jos minulla olisi ollut vähänkin taipumusta, niin minusta olisi täällä tullut paksu keittokirja, ja silloin olisin kelvannut vaikka minkä vanhan, sairastelevan syömärin ruoanlaittajaksi, mutta eikö täti usko, että oppi voi jäädä minuun kypsymään ihaniksi tulevaisuuden hedelmiksi?"
Säteilevät,siniset tytönsilmät välkkyivät kuin kokonainen kimppu auringonsäteitä vakavaa, harmahtavaa papinrouvaa kohden, jonka tukka, hipiä ja puku, jopa luonnonlaatukin olivat samanväriset.
"Siitä minulla ei ole mitään toivoa", vastasi Sara-täti aivan kuin kirjasta lukien, "mutta saattaa olla, että sallimus voi keksiä sinulle jotakin muuta hyödyllistä tehtävää".
"Niin, Sara-täti, mustilla lampailla on aina eriskummaisuuden arvo. Ja kun joku oikukas olento kyllästyy virheettömiin valkoisiin, niin ehkäpä hän sitten vilkaisee hyväntahtoisesti minun puoleeni. Kaikkein edesvastuuttominta lienee naimisiinmeno, niin että se kai on minun ainoa pelastukseni."
Sara-tädin kuihtuneille kasvoille nousi ankaran paheksuva ilme.
"Sinä puhut puuta heinää, lapsi. Ei mikään naisen kutsumus ole suurempi ja tärkeämpi kuin olla hyvä puoliso."
"Hohhoo ja-jaa", naurahti Barbro parantumattoman vallattomasti, "siinä meni sekin mustan lampaan tulevaisuudentoive. Rakas Sara-täti, silloin on parasta, että pyhitän sieluni porkkanahillokkeen keittoon osatakseni edes jotakin."
"Ei se ainakaan haittaisi", vakuutti rouva Granlund järkähtämättömän tyynesti.