"Aion tästä lähteä Enok-setää vastaan. Hänellä on kai paljon kantamista kylältä — onnellisten vanhempien antamia lahjoja. Oikein käy sääliksi, kun hän saa yksinään retuuttaa puolta tusinaa poronjuustoa ja lisäksi ehkä karhunpaistia. Täytyy muistaa, Sara-täti, että hänen oikeassa käsivarressaan on leini."
Rouva Granlund vain pudisti päätään ja huokasi raskaasti. Nykyisessä mielentilassaan Barbro ei kuitenkaan paljoa välittänyt, millä tavoin hänelle lähtölupa annettiin, vaan lensi sisälle hakemaan hattuaan ja sitten takaisin ulos.
Hän oli kulkenut tuon tien metsän halki ja ketojen poikki lukemattomia kertoja, poiminut kevään ja kesän kukkia rantanotkosta ja nähnyt lumivyöryjen, jotka auringon lämpö oli irroittanut, luisuvan pitkin rinnettä, kunnes ne heittäen kaiken arvokkuutensa roiskahtivat hillittömästi viimeiseltä jyrkänteeltä alas ja musertuivat rosoisiin kalliopaasiin.
Hän oli opastanut eksyneitä matkailijoita oikealle tielle ja vaeltanut täällä Lailan ja Silokin parissa, jotka aluksi olivat ymmärtäneet häntä yhtä vähän kuin hän heitä. Tänään hän ei ollut halukas olemaan kenenkään oppaana eikä hän myöskään tahtonut kuunnella tunturitoveriensa haparoivaa ja hitaanpuoleista keskustelua. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet, että hänestä oli suuri ilo lähteä tältä seudulta, missä heidän mielipiteensä mukaan ei puuttunut mitään viihdyttävän elämän edellytyksiä.
Erään matkailijan hän kuitenkin kohtasi. Tämä oli nuori mies, jolla oli reppu selässä ja ylioppilaslakki päässä. Hän kysyi tietä kylään.
"Kääntykää takaisin ja seuratkaa minua, niin pääsette sinne", selitti Barbro kuivahkosti. Hän ei tahtonut, että matkailija häiritsisi hänen ajatuksiaan.
Mutta onhan selvää, että kun kaksi nuorta ihmistä kulkee rinnakkain kapealla tiellä, heidän täytyy sanoa toisilleen jotakin. Ja Barbro se muuten aloitti puheen. Hän osoitti seuralaiselleen erästä jäätikköä, joka välkkyi kaukana ruusunhohteisessa auringonpaisteessa.
"Ette ole norrlantilainen", sanoi nuori mies.
"En olekaan, olen Länsi-Ruotsista, vaikka olen asunut täällä pari vuotta. Mutta nyt saan lähteä kotiin."
"Sepä ihmeellisen hauska sattuma. Mitähän, jos osuisimme matkatovereiksi? Jollen erehdy, olemme teidän kielimurteestanne päättäen samasta kaupungista."