"Hyi, sen kyllä kuulee; huomasin sen heti", selitti Barbro vilpittömästi. "Tuskin lienee toista murretta, jonka niin helposti tuntee, mutta minä luulin sen jo jonkun verran karisseen puheestani."
"Samaa minäkin olen luullut itsestäni", nauroi nuori mies, "mutta tuon murteen laita on niinkuin seebran viirujen, joista aapiskirja opettaa, etteivät ne milloinkaan lähde pois. Olen sille kuitenkin tällä kertaa kiitollinen. Oli hyvin hauska tavata joku ihminen tässä erämaassa."
"Vieläkös mitä, ei täällä ole niin harvassa ihmisiä, olette varmaankin eksynyt oikealta suunnalta. Eikö teillä ole karttaa tai kompassia, kun ette osaa edes kylään?"
"Älkää pilkatko, neiti! Karttani jäi erääseen autiokotaan, jossa vietin viime yön, ja kompassi unohtui Jellivaaran hotelliin."
"Meillä on muutamia kosketuskohtia", nauroi Barbro. "On virkistävää kuulla kerran muidenkin huolimattomuudesta. Saatte uskoa, että minun huolimattomuuttani märehditään aamusta iltaan."
"Nielaistaan se nyt sitten lopullisesti. Asiasta toiseen, sallitteko, että sanon, kuka ja mikä minä olen? Me ruotsalaiset esittelemme mielellämme itsemme."
"Niin, ja sitten on koko runollisuus tipotiessään."
"Olisiko teistä sitten erinomaisen runollista, jos sattuisimme vastakkain oman kaupunkimme kadulla ensi talvena, ja te ajattelisitte: tuo on se, jonka tapasin tuntureilla. En tiedä, mikä hänen nimensä on, mutta hutilus oli, kun karttansa ja kompassinsa unohti."
"Ei ole ensinkään varmaa, että osumme vastakkain. Kaupunki ei ole niinkään pieni. Yhtä luultavaa on, että tämä jää vain erämaan seikkailuksi. Kohdattiin vain ja sitten hyvästi. Nyt te jo osaatte mennä, minä käännyn takaisin. Näen Enok-sedän — pastori Granlundin — tulevan tuolla. Minun on mentävä häntä vastaan."
"Mutta jos joudumme samaan junaan, ettekö silloin tahdo minua tuntea, neiti?"