"Kyllä, miks'ei!" Barbro nyökäytti päätään toverillisesti. "Sanokaamme au revoir."
Kohta tämän jälkeen Barbro huusi:
"Enok-setä, hohoi!"
Ylioppilas oivalsi, ettei tyttö piitannut hänestä sen enempää. Kohtaus oli hänen mielestään aika virkistävä, ei siksi, että neiti olisi ollut erikoisen näköinen tai muuten viehättävä, mutta hänen käytöksensä oli reipas ja luonnollinen eikä hän välittänyt keimailla kauniilla silmillään enemmän kuin sanoa mitään "purevaakaan", kuten muut tytöt.
Hän olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että tuo tyttö oli Barbro Berting, joka oli paljon kujeillut koulussa ja jota Harald Witt oli yhteen aikaan hakkaillut. Hänethän oli lähetetty pois kotoaan, kun pappa Berting oli kyllästynyt hänen juonitteluunsa, kuten Inga Rolander oli kertonut. Nyt hän ei ollut ensinkään juonittelevan näköinen, mutta tuskinpa sellainenkaan, kuin tukkukauppias toivoi. Hänessä oli liian paljon lennokkuutta soveltuakseen Bertingin taloon. Hän sanoi itseään hutiloksi — se ei ole miellyttävä ominaisuus tytössä!
* * * * *
Illalla Barbro kirjoitti päiväkirjaansa:
28/8. Tapauksista rikas ja suloinen päivä. Ensin isän kirje, joka sai minut iloiseksi ja sitten pahoilleni ja sitten taas iloiseksi. Sitten ylioppilas. Saattaa olla hyvä, että merkitsen muistiin hänen ulkomuotonsa, jos sattuisimme tapaamaan. On aika jännittävää muistella sitä sitten, kun haukotuspäivät tulevat. Minä ja'an ajan:
Punaisiin päiviin = iloisiin ja sisällysrikkaisiin.
Sinisiin päiviin = uutteran työn varsinaisiin päiviin.