Haukotuspäiviin = ikäviin, tyhjiin ja pitkiin.
Ei mutta, nytpä unohdan kirjoittaa ylioppilaasta. Hän oli notkea ja sorearyhtinen, jalat suorat ja niska hirveän hauska. Tukka oli ruskea ja lyhyeksi leikattu. Kasvot parahultaisen kokoiset ja nenä juuri semmoinen kaartuva, jota en ikinä osannut piirustaa koulussa, vaikka kuinka olisin tuijottanut 'Nuoren roomalaisen' mallipäätä. Suu kyllä kehittyy edukseen, kun viikset kasvavat. Se on leveähkö. Silmät — niin, niitäpä en muistakaan, vaikka ne eivät olekaan vähäpätöinen tuntomerkki.
Se johtuukin siitä, että tunnen vain harvoja poikia" — hän veti paksun viivan viimeisen sanan yli ja kirjoitti sen sijaan — "herroja. Ne ovat Harald Witt, mutta hän on Karlberg-opistossa, ja Gunnar Örn kauppaopistossa ja Holger Boye, joka lueksii Lundissa. Hän on lähettänyt minulle terveisiä Elsan kautta, mutt'ei ole kirjoittanut kertaakaan.
Barbro laski kynän lepäämään ja katsoi nyrein mielin kirjaan. Mitä roskaa hän oli taas töhertänyt! Hänen päiväkirjansa, josta tietysti piti tulla siistin asun ja lennokkaiden ajatusten näyte — niin hän oli päättänyt — olikin itse asiassa surkean sekasotkun temmellystanner, jossa vilisi mustetahroja, pyyhittyjä kohtia, vinoja rivejä, hutiloiden kirjoitettuja säkeistöjä, hät'hätää kyhättyjä mietteitä ja hajanaisia ajatuksia. Kesken kaiken töksähti esiin selostus kermakaramelleista ja penikkataudin oireista. Barbro näet odotteli vahvasti saavansa Vahdin perillisen mukaansa kotiin.
Hän kastoi kynän uudelleen ja päätti kirjoittaa jotakin järkevää, koska tämä päivä tavallaan aloitti uuden vaiheen hänen elämässään. Tyhjälle, valkealle lehdelle hän siis kirjoitti:
"Barbro, sinä Bertingin huonekunnan tyhmin, laiskin ja epäonnistunein jälkeläinen, paranna itsesi. Sano itsellesi: 'minä tahdon' — ei, se ei auta. Keksi jotakin muuta. 'Uppåt och framåt' [Ylöspäin ja eteenpäin. Suom.], se olkoon valiolauselmani."
Hän viskasi kynän pois, sillä äkkiä juolahti hänen mieleensä uusi aate. Hän piirtää käsivarteensa U:n ja F:n. Erään merimiehenkin hän oli nähnyt piirtävän sillä tavoin nimikirjaimensa. Barbro kärsi kivun kuin spartalainen tehdessään tämän suurtyön ja raapiessaan ihonsa rikki syövyttääkseen käsivarteensa nuo pienet, epäselvät kirjaimet avuksi ja opiksi itselleen hädän hetkenä.
Ei ollut ketään, jolta hän olisi kysynyt neuvoa; isän puoleen hän ei tohtinut kääntyä, jos oli tehnyt jotakin hassua, ja vielä vähemmin Ulla-tädin puoleen. Birgit asui Tukholmassa, ja hänellä oli työtä omissa oloissaan. Vanha isoäiti Skoonessa oli ainoa, mutta sill'aikaa kuin kirje ehtii kulkea edestakaisin, saattoi Barbro tehdä monia tyhmyyksiä, kun sille päälle sattui. Huu, kuinka hän katui myöhemmin — hän tunsi olevansa aivan kuin pimeänarka, joka ei löydä tietä päivänvaloon.