"Ky-yllä", virkkoi isoäiti hidastellen ja lisäsi: "tulee oppia tuntemaan erilaisia luonteita. Me ihmisethän olemme suurta mosaiikkia."
VII.
TANSSIAISPÄIVÄLLISET.
Kuinka paljon valoa, kuinka paljon kukkia ja kuinka kuvaamattoman juhlallista olikaan isoäidin asunnossa tänä rumana maaliskuun iltana! Vanhat huonekalut aivan kuin myhäilivät tyytyväisyydestä seisoessaan turvassa ja lämpimässä, ja sohvien vaalea silkkihipiä kiilsi kilpaa pöytien ja piironkien etelämaisen mahongin kanssa.
"Emäntä on kuitenkin kaikista suloisin ja herttaisin", sanoi Barbro ja suuteli isoäitiä poskelle. Bertingin tyttö oli pukeutunut kööpenhaminalaiseen juhlapukuun. Se oli vaaleaa, kukikasta musliinia, kaulauurros pyöreä, puhkahihat lyhyet. Leveä, vaaleanpunainen silkkivyöhikkö sopi hänen hoikkaan vartaloonsa. Vallattomat kiharat olivat saaneet tyytyä oikenemaan kahdeksi Margareta-palmikoksi, mutta niskassa ja ohimoilla ne pitivät ilvehtivää kurkistuspeliään. Kalpeahko ja hieman laihaposkinen Barbro vieläkin oli, eivätkä hänen liikkeensä olleet niin viehkeän tasaisia kuin Sonjan ja Elsan. Hän ei myöskään ollut kaunis, lukuunottamatta silmiä ja suuta, mutta hänen vilkkautensa vaikutti puoleensavetävästi. Jos hän istui hämillään, jäykkänä ja ääneti, saattoi hän tuntua ikävältä, värittömältä ja rumalta.
Tänä iltana ei kuitenkaan ollut siitä pelkoa. Koko Barbro loisti. Ja hän pyöri tanssien neljälletoista katetun pitkän päivällispöydän ympäri. Paitsi nuoria oli mukana isoäiti ja "Luikari", eräs hyvin suosittu pianonsoittaja, jonka porvarillinen nimi varsin harvoin kulutti ihmisten huulia. Luikari oli se nom de guerre, jota lundilaiset käyttivät keskuudessaan, mutta mies itse olisi raivostunut, jos se, joka kävi häntä tilaamassa, olisi hairahtunut nimestä. Hän oli Carl Maria Wiberg, olkaa niin hyvä!
Liihotellessaan pöydän ympäri Barbro luki korteista: Elsa Berting, parina Einar Berting. Inger Thomas — kandidaatti Folke Sterner. Viveka Harring — kandidaatti Urban Freide. Barbro Berting — kandidaatti Holger Boye. Sonja Thomas — kandidaatti Uno Freide. Lisa Harring — kandidaatti Hugo Urnström.
Harringin tytöt olivat erään isoäidin lapsuudenystävättären pojantyttäriä. Heidän isällään oli maatila lähellä Flodaa, ja siellä kasvoi vähitellen valtava ja rehevä lapsilauma. Viveka ja Lisa harjoittivat taidekudontaa ja huvittelua. He puhuivat ja nauroivat kovaäänisesti, aivan kuin olisi aina ollut voitettava sen kovan tuulen tohina, joka puhalsi mereltä tasangon ylitse, mutta heidän äänekkyytensä oli hauskan varmaa ja heidän käytöstapansa naisellista, melkeinpä hieman äidillistä. Lisa oli suloinen, sirovartaloinen vaaleatukka, Viveka uhkea tummatukka, isot hymykuopat poskissa ja silmät kastanjanruskeat, elämäniloiset. Kädet pienet, jalat sievät.
Heidät oli otettu teatteriseurueeseen. Se oli näet jo muodostettu. Oli päätetty ottaa näyteltäväksi "Mamselli Sundbladin naimapuuhat". Sitäpaitsi oli ohjelmassa Holger Boyen yksinlaulua, ja kandidaatti Sternerin viulunumero. Huhtikuun neljäntenä päivänä, Elsan syntymäpäivänä, oli aikomus antaa näytäntö. Einar oli luvannut sepittää proloogin juhlan sankarittaren kunniaksi. Tämä ei tietysti saisi aavistaa mitään suurenmoisesta hommasta. Juhla aiottiin lopettaa siten, että Urd, Verdandi ja Skuld — Sonja, Barbro ja Inger — kohtaavat toisensa Urdar-kaivon luona ja keskustelevat kuten hyvät nornat Elsan entisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Barbron oli määrä kyhätä jotakin "tekstiksi".
Nyt vieraat saapuivat. Iso salonki otti heidät tuota pikaa vastaan leppeästi ja kokeneesti hymyillen. Ainoastaan Sonja ja Freide-veljekset viipyivät. Inger oli lähtenyt suoraan piirustustunnilta eikä tietänyt, missä serkkunsa oli. Vihdoinkin kuului heidän ääniään eteisestä; he tuntuivat olleen kaikki kolme samassa seurassa, ja näkyi, että heillä oli jo tavattoman hauskaa. Pari minuuttia vallitsi täydellinen hiljaisuus eteisessä. Luultavasti ei kukaan muu kuin Barbro kiinnittänyt siihen huomiota, mutta hän seisoi kuulohermot jännityksessä odottaessaan innostunein mielin hetkeä, jolloin säteilevän ruokasalin ovet lennähtävät auki.