Nyt! Sonja tervehtii pehmeästi ja sirosti isoäitiä ja ystävällisen huolettomasti, ylimieliseen vivahtavasti muita.
Barbro kuiskaa hänen korvaansa:
"Miltä tuntuu olla aina noin kaunis?"
Sitten Urban Freide puristaa nuoren emännän kättä, tämä punastuu, rintaan kohahtaa kuumentava tunne, ja hän tekee nytkähtävän liikkeen päällään sanoessaan:
"Terve tuloa."
Kunpa Holger ei olisi sanonut tuota, että hän mielisteli! Se tapahtui Lundagårdin puistossa, silloin kun hän oli vähän matkinut Sonjaa, mutta eihän se kovin vaarallista liene ollut? Viveka Harring sai kiemailla mahdottomasti, ja silloin hän miellytti herroja kaikista enimmän.
Kiivas, tuttu haukunta keskeytti Barbron mietteet, ja huoneeseen töytää hänen rakas Vahtinsa, jonka hän oli taiten kammannut ja somistanut räikeänpunaisella nauhasolmukkeella. Mutta minkä näköinen koira on? Häntään on sitaistu kimppu kirjavia laskiaisvitsoja, ja koettaessaan päästä irti mokomasta kiusankappaleesta se pieksää vimmatusti mattoa, tuolinjalkoja ja itseään nipottavalla vitsakimpulla.
Kaikki nuoret purskahtavat hillittömään nauruun, paitsi Barbro, joka on käynyt aivan kalpeaksi. Hänestä ei tämä ole ensinkään hauskaa. Kuka sen on keksinyt? Tuokion hän katselee kysyvin silmin ympärilleen. Sonjako? — Ehkä Urban ja Uno Freide? Ahaa, se on heidän keksintöään. Sen hän näki heidän kasvoistaan, ja vähältä piti, ettei hän purskahda itkuun, mutta samassa hän puree kovasti alahuultaan ja juoksee Vahdin luo, jonka hän nuolennopeasti vie ulos huoneesta.
"Suo anteeksi, oma kulta haukkuseni", sanoo hän hellästi, irroittaessaan varovasti vitsoja. "Tätä en minä ole tehnyt. Hiljaa nyt, Vahti, äläkä katso minuun tuolla tavoin, taikka minä itken. Nyt minun täytyy lentää tieheni."
Pöydässä hän kysyy Urban Freideltä: