"Olen tehnyt sen itse."
"Oletko niin hassu! — Silloin kai alat kohta syödä paperipalasia, joihin olet kirjoittanut U.F."
"Hyi, kuinka ilkeä sinä olet, Holger. Ethän tiedä, mitä ne merkitsevätkään."
"Arvatenkin Urban Freide."
"Luule vain niin, jos se sinua huvittaa", sanoi Barbro tylysti. "Nyt olet sinä samanlainen kuin kaikki muutkin."
Holger tanssi vastaamatta mitään, ja kun hän oli saattanut Barbron tuolin ääreen, hän kumarsi ja meni toisen luo. Mutta paitsi sitä, ettei hän erikoisesti seurustellut Barbron kanssa eikä osoittanut tälle ritarillista huomiota, ei kukaan havainnut hänessä mitään omituista. Kun häntä pyydettiin laulamaan, valitsi hän pelkkiä hullunkurisia lauluja ja esitti vieraiden sekä kuuluvaksi että näkyväksi iloksi yksinpuhelun: Huilunsoittaja.
Mutta Barbro oli kadottanut ilonsa, joka itsestään oli hänessä säteillyt. Hänen mielensä himmeni, ja monet ajatukset harhailivat hänen aivoissaan. Se ajatus, joka pahimmin kompuroi ja loukkautui pimeässä harhaillessaan, koski hänen lapsuudenystäväänsä Sonjaa. Toisen kerran hän jo tunsi pettyneensä tämän ihanteensa suhteen, eikä hän sittenkään malttanut olla katselematta kaunista, hienoa Sonjaa, ihailematta häntä ja pitämättä hänestä. Ja nyt tuntui Sonjakin harvinaisen hyvältä ja katuvaiselta, hyväilevältä ja uskolliselta.
"Täytyyhän sinun ymmärtää, etten ikimaailmassa ole aikonut pettää sinua, vaikka kirjaimet olisivat merkinneetkin sitä, mitä me luulimme", vakuutti Sonja vilpittömästi, syötti korkeanomakätisesti Vahdille sokeria ja puheli tälle kuin millekin hienostuneelle nelijalkaiselle olennolle.
Mutta vaikka kaikki kääntyi parhain päin ja vieraat lähtiessään yksimielisesti vakuuttivat, että heillä oli ollut rajattoman hauskaa, ei Barbro kuitenkaan voinut kiittää isoäitiä oikein sydämen pohjasta.
Hän oli hyvin väsynytkin, ja päätä kivisti. Oli hyvä puikahtaa vuoteeseen.