Holger kääntyi häneen päin.
"Mieli käy haikeaksi, kun kevään airut soittaa torveaan", sanoi hän kuivasti. "Sinulla, pienellä ylämaan tiitisellä, ei tietystikään ole sellaista tunnetta. Ja oikeinpa rupeaa hiukaisemaankin. Lähden totta vieköön kotiin ja pistän poskeeni kokonaisen kuorman voileipiä." Hän leventeli sanoja turhan paljon.
"Kuulehan", sanoi Barbro kääntäen päänsä syrjään, sillä hän oli punehtunut ihan hatunreunaan saakka, "oletko ollut pitämässä serenaadia Sonjalle?"
"En, minä en pidä tapanani kiekua öisin. Onko hänelle pidetty serenaadi?"
"En tiedä."
"Jollei hän ole siitä kerskunut, saat olla huoletta, ettei ole pidetty. Mutta viime vuonna täällä oli samanlainen lellitelty kaunotar kuin Sonja, vaikka vielä paljoa äitelämpi ja kanamaisempi, ja hän hoki lakkaamatta serenaadista. Sitten maaliskuun lopulla minä ja pari toveria kokosimme tusinan kissoja, jotka telkesimme hänen ikkunansa alla olevaan pihaan, ja sen minä sanon, että kyllä hän sai serenaadin."
Barbro vallan kauhistui. Ei suinkaan Holger vain ollut arvannut hänen ajatustaan ja toimita moista näytelmää hänellekin.
"Vahinko, ettei Urban Freide ole saanut laulutaitoa kummilahjaksi", sanoi Holger äkkiä pistävästi.
"Jos sinä kuvittelet, että minä haluan serenaadia, niin se on — niin se on täydellinen erehdys", kivahti Barbro. Punehtuneet, hätäiset kasvot kääntyivät Holgeriin päin. "Ja sen minä sanon sinulle, Holger, että jos sinä suljet kissoja meidän pihalle, niin — niin — minä sanon isoäidille."
"Turha vaiva. Kyllä kissoista itsestäänkin ääntä lähtee."