"Minkä armonosoituksen sinä annat minulle siitä?"
"Ole nyt siivolla, Holger! Ne kirjaimet", selitti Barbro hätäisesti, "minä tekaisin ne eräänä iltana siellä tuntureilla, kun istuin yksinäni ja sureksin, kuinka työlästä oli saada nujerretuksi kaikki se, mikä minussa oli vetelää ja halutonta. Se merkitsi: Uppåt, framåt! Ja minä tarkoitin, että sen piti olla jonkinlaisena johtolauseena, ymmärrätkö."
"Kissa vieköön", huudahti Holger huomattavasti keventyneellä äänellä. "Vai niin, sinä siis vaellat Pyhän Birgitan jälkiä. Kenties sinulle ei tekisi pahaa pieni koivurieska." Ja Holger ojensi leikillään Barbrolle maahan pudonneen oksan.
"Äh!" Barbro huitaisi sen Holgerin kädestä ja tyrkkäsi häntä kyynärpäällään.
Mutta Holger Boye asettui keskelle leveää auringon valojuovaa ja lauloi voimakkaalla, täyteläisellä äänellään välittämättä vähääkään eräästä vanhasta, hopeahapsisesta, köyryselkäisestä pariskunnasta, joka seisahtui kuuntelemaan, ja kolmesta ikälopusta lundilais-tädistä, jotka kaartelivat hänen ympärillään kuin koiperhoset käsilaukku heiluen ja vesi tippa nenänpäässä.
Hän lauloi, ja aamutuuli nosti sävelet ilmoihin:
"Jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi,
jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi.
Mut hiljaa vartovi metsä suvituulen suudelmaa.
Jää jättävi järven veen,
kevät käy myös sydämeen;
mun lauluni soi, kuin ennen se soi, kun virkosi hankien maa.
Ja unteni armaat kuvat taas syttyen kirkastuvat, ja sieluuni suuri ja puhdas rauha saa. Rauha saa!"
Siinä seisoessaan ja kuunnellessaan tenhoavia säveliä johtui Barbro taas ajattelemaan serenaadia, joka oli kaihertanut hänen mielessään. Mutta olihan vallan sopimatonta ruveta itse pyytämään sitä. Kiertoteitä hänellä oli kuitenkin niin vähän, että hän aina typertyi, kun niitä piti käyttää. Miekkonen se, joka on niin notkea kuin Sonja. Yht'äkkiä pyrähti uusi ajatus hänen mieleensä. Hän ei huomannut itsekään, että hän napsautti tyytyväisenä näppiään.