"Asklepioksen sauvan turvissa kerran sa kuljet, onnea, mainetta etsien yrteistä lääkitsevistä. Keksinet myös salarohdon uuden ja mahtavan silloin, sairaan ja raihnaisen maailman vielä mi terveeksi luopi muuttaen sen iki-riemun lähteeks ihmisten lasten. Kun sua, Hip hyvä, katselen — oot sinä taiteilija suuri, viisaampi medicus Tellusta konsaan ei kiertänyt liene, Rinnalla sun — myös suurena hän — käy mainio Kastor[1] ylpeenä Polluxin oivasta pillerinpyöritys työstä, ylpeenä myös, kun naisena eelle sä miehistä pääsit. Harmaana kerran sa istuos, kulmilla laakerilehvä, polvilla tohtorihattu, sa suurin juhlijajoukon."
[1] Einarilla ja Elsalla oli toveripiirissä nimet Kastor ja Pollux.
Urban Freide ja kandidaatti Sterner riensivät heti onnittelemaan "runoilijatarta"; he ehdottivat, että häntä kannettaisiin kultatuolissa, mutta niin valtava ja odottamaton kunnianosoitus oli liikaa Barbrosta. Hän syöksähti suoraan päin Urdar-kaivoa, menetti tasapainonsa ja kaatui päistikkaa pesusoikkoon, jonka Saara oli hyväntahtoisuudessaan täyttänyt vedellä reunoja myöten. Hänen kasvonsa sattuivat sinkkisoikon terävään laitaan.
Nauraen ja huutaen hänet autettiin pystyyn hiukset likomärkinä ja aikamoinen naarmu nenässä, josta vuoti verta kovasti.
Täytyi hakea vetolaastaria ja lyijyvettä, ja Verdandi-parka sai sitten liikkua kasvot siteellä kahtia jaettuina. Viveka Harring sai kiireen kaupalla opetella hänen osansa näytelmäkappaleessa, ja Lisa Harring rupesi Verdandiksi, sillä Barbron nenänaarmun parantuminen vei ainakin viikon.
Barbro ei tahtonut tulla juhlaan edes katsojaksi, mutta isoäiti sai hänet taipumaan ja lupasi toimittaa hänelle hämärän ja turvallisen nurkan, josta hän voisi huomaamattomana nähdä kaikki.
Mutta tansseista Barbron täytyi kieltäytyä, niin rujon näköiset olivat hänen kasvonsa siteestä ja pöhötyksestä. Isoäiti lupasi kuitenkin järjestää huvimatkan Röstångaan ja Skäralidiin, ja silloin oli määrä sekä tanssia että leikkiä.
Niine hyvineen istui siis Barbro nurkassaan katsellen ja kuunnellen.
Haavaa kihelmöi ja kiristi niin, ettei hän oikein voinut nauraa
Sundbladin mamsellille, joka oli hassunkurisin sentähden, että
sotkeutui vähän päästä. Kerran hän huusi kovalla äänellä ja selvästi:
"Kandidaatilla pitäisi olla sen verran älyä, että kuiskaa aikanaan!"
Barbro tunsi omituisesti poreilevaa lämpöä mielessään, kun kättentaputukset paukkuivat nornain esiintymisen jälkeen ja siellä täällä huudettiin tekijää esiin. Ei hänestä juuri olisi ollut hauskempaa mennä tuonne esille niiaamaan kuin istua hämärässä nurkassa, missä sai nauttia — unelmoida — ikävöidä jotakin, mikä häntä odotti elämässä ja mikä nyt — voimakkaammin kuin ennen — kehoitti häntä laittautumaan valmiiksi. Hän ei antanut sille nimeä — se oli jotakin liian suurta, voidakseen joutua heti todellisuuteen. Hän tahtoi aavistaa, omistaa sen valoisana ihanteena, ja hänen ajatustensa halki lennähtivät uudestaan ne sanat, jotka hän oli lausunut Sonjalle:
"Immer höher muss ich steigen,
immer weiter muss ich schauen."