Samassa tupsahti jotakin raskasta suoraan hänen syliinsä. Kukkia!
Iso kimppu orvokkeja. Ja nyt vielä: kieloja! Ja vielä ja vieläkin.
Kokonainen pommitus.
Ja näyttämöltä huusi Urban Freide:
"Eläköön Barbro Berting, eläköön!"
Voimakkaiden eläköönhuutojen raikuessa Barbro hiipi huoneeseensa syli täynnä tuoksuvia kevään kukkia. Niihin kiinnitetyistä nimikorteista kävi ilmi, että kaikki esiintyjät olivat tällä tavoin muistaneet häntä. Sitten hän sai tietää, että ajatus oli lähtöisin Ingeristä.
Hän joudutti kukat veteen, mutta ne kaksi isoa, tummanpunaista ruusua, jotka Urban Freide oli antanut ja joista toinen oli sattunut viskatessa taittumaan, niin ettei se jaksanut pysyä pystyssä varressaan, hän asetti huoneeseensa ikkunalaudalle. Hän kumartui ja painoi poskensa hiljaa sametinpehmeitä ruusunlehtiä vasten. Hyväily tapahtui niin arasti ja varovasti, kuin huone olisi ollut täynnä uteliaita katsojia, mutta vielä sittenkin, kun hän oli jälleen nostanut päänsä, haastelivat hänen ajatuksensa ruusujen kanssa, ja taisipa ollakin juuri pikku Verdandi se, joka antoi nuoren neitomielensä vaeltaa unelmien yrttitarhassa.
Barbroa ei haluttanut mennä nukkumaan, ennenkuin kaikki oli hiljaista, mutta kemut päättyivät jo kahdentoista tienoissa, sillä seurassa oli useita vanhempiakin henkilöitä, ja nyt saapui isoäiti sanomaan hyvää yötä. Hän suuteli Babia ja sanoi lämpimästi:
"Päivä taitaa vähitellen valjeta rakkaan lapseni omalle elämänpolulle."
Barbro painautui isoäidin syliin. Hento tytönvartalo värisi, ja mummo silitti rauhoittavasti hänen olkapäitään.
"Muista vain yksi asia, pikku Babi, tulipa sinusta mikä tahansa, nimittäin että 'iloinen ja hyvä tulee ihmisen olla'."
Sitten isoäiti tiedusteli, oliko Barbro saanut ruokaa ja virvokkeita, muutti siteen ja poistui sitten hiljaa ja lempeästi kuin ilta-auringon säde, johon Barbron oli tapana häntä verrata.