Kohta tämän jälkeen kuului pihalta kimeää naukumista. Barbron korvat kuumenivat, ja Vahti hypähti rajusti haukkuen vasustaan.
"Hiljaa, Vahti! Mene makaamaan", kehoittaa Barbro ja sammuttaa sähkön, jos tosiaankin olisi tekeillä poikamainen kuje.
Naukuminen lakkaa, ja Vahti marrii tyyntyneenä takaisin vuoteelleen, mutta hiljaisuudesta kuuluu hiiviskeleviä, varovaisia askelia ja kuiskivia ääniä.
Barbron sydän jyskyttää. Hänestä tuntuu, että se syöksähtää kurkkuun rajusti hyppiessään. Hän työntää varovasti ikkunan auki ja rientää jälleen huoneensa pimentoon. Hän seisoo puristaen lujasti tuolinselustaa, ja hänen korviinsa kaikuu kvartettilaulu toisensa perästä nuorekkaan raikkaana ja heleänä. Hän tuntee Holger Boyen komean äänen solistina lauluissa "Hongat huojuu" ja "Kukkivat, kauniit laaksot". Sitten seuraa reipas ja hilpeä "Luuletko mun menneheksi" ja viimeksi "Kornmodsglandsen ved Midnattstid".
Mutta kun laulajat ehtivät säkeisiin:
"Gjemmer du Ønsker dybt i din Sjæl, saa lad dem mod Himlen hoeves. Naar Stjernerne falde, do ved du vel, ønsker man ikke förgæves",
virtaavat Barbron kyyneleet yli valkean siteen. Ne kostuttavat sekä hänen kasvonsa että mielensä. Hän ei ole milloinkaan tuntenut itseään niin lämmenneeksi kiitollisuudesta ja aavistelevasta ilosta kuin tänä ihmeellisenä yönä, jolloin hänen huoneensa ja ajatuksensa täyttyvät kukkain tuoksusta ja jolloin laulu väkevin siivin kohoaa hänen nuoren sydämensä sisimpään.
IX.
POVARILLA.
Barbro oli ehkä vilustunut avoimen ikkunan ääressä serenaadiyönä, ehkä myöskin hermojännitys oli ollut liian voimakas hänen herkälle ja kiihkeälle luonteelleen; hän oli muutamia päiviä kuumeessa ja vuoteen omana.