Hänen mielikuvituksensa työskenteli sairaalloisen kiihkeästi tämän pakollisen kotiarestin aikana, ja niin pian kuin hän sai nousta jaloilleen, hoippui hän kirjoituspöydän ääreen pää sekavana ja ajatukset kuperkeikkoja heitellen. Mutta vapiseva tytönkäsi tarttui rohkeasti kynään, ja sivu toisensa jälkeen täyttyi kirjoituksella ja mustetahroilla, kunnes Barbro ei enää jaksanut, vaan hänen täytyi heittäytyä pitkäkseen sohvalle ja sulkea silmänsä.
Käsikirjoitus piilossa päänaluksen alla hän nukkui niin sikeästi, ettei tiennyt mistään, kun isoäiti hellästi levitti huopapeiton hänen päälleen, eikä myöskään kuullut, kun Saara teki tulen ruusunväriseen kaakeliuuniin, joka seisoi hoikilla jaloilla ja oli pyöreä kuin pilari.
Sää oli taas käynyt tuuliseksi ja sateiseksi, mutta kaikki, jotka tunsivat Skoonen kevään, tiesivät, että se oli vain ohimenevä pahan tuulen purkaus, jonka ei tarvinnut herättää levottomuutta.
Kun tuli alkoi parhaiksi loistaa elämäniloa ja hyvinvointia ja liekkien heijastus karkeloida matolla, heräsi Barbro, mutt'ei jaksanut heti nousta jaloilleen. Lahea päänalus tuntui niin turvalliselta. Ja sen alla… Hänen kätensä kopeloi ratisevaa paperia ja hypisteli sitä. Päiväkirjaa, kirjeitä ja muutamia tilapäisrunoja lukuunottamatta Barbro ei ollut kirjoittanut mitään pariin vuoteen.
Ovi narahtaa hiljaa.
"Kas, neiti on hereillä", sanoi Saara. "Siellä on vieras odottamassa, jos neiti haluaa ottaa vastaan."
"Sonjako siellä on?"
"Ei ole, neiti Thomas soitti aamulla. Hän kuuluu lähtevän pariksi päiväksi matkalle. Siellä on tietysti yksi niitä neidin kandidaatteja."
Tahtomattaan Barbro tunnustelee kolhiintunutta nenäänsä; haava on tosin parantunut, mutta hyvin ruman ruven peitossa, jota Barbron ihmeellisen toimeliaiden sormien on sula mahdottomuus olla hypistelemättä. Lääkäri on kuitenkin sanonut, että ruven täytyy saada irtautua itsestään, muuten jää ruma arpi. Ja Barbro ajattelee: — En tahdo mistään hinnasta näyttäytyä Urban Freidelle tällaisena rupinaamana, niin rajattoman hauskaa kuin olisikin ottaa hänet vastaan täällä.
Hän katselee ympärilleen isossa, iloisessa huoneessa, jossa on kauniita, tuoreita kukkia ja kodikas kalusto. Hänen tukkansa, joka hajallaan valuu vaaleansiniselle flanelliröijylle, on upea kuin romaanisankarittaren, ajattelee hän, ja ylpeytensä, siniset samettitohvelit, joita reunustaa joutsenen untuva ja jotka isoäiti oli eilen lahjoittanut hänen suureksi ihastuksekseen, hän olisi hirveän mielellään tahtonut näyttää muillekin. Voi, jos hän voisi maata koko ajan suullaan kasvot pielukseen painettuina! Ei, siitä ei tule mitään! Hän huokaa.