Niin tapahtuikin, ja Urban Freide tunnusti suoraan olleensa vähällä hirttää itsensä sappitautisena, kun ei ollut saanut tavata Barbroa edes yhtä kertaa päivässä.
Sinä iltana rupateltiin viljalti hullutuksia, ja tytöt palasivat kotiin
Barbron luo miellyttävän kiihtyneessä mielentilassa.
"Tiedätkö mitä", sanoi Sonja, "minä tahtoisin hyvin mielelläni hieman kurkistaa tulevaisuuteen. Täällä on eräs mainion taitava povariakka. Hän povasi minulle kerran, ja jokikinen ennustus on käynyt toteen, niin hyvin se, että minulle tulee täällä hauska talvella, kuin myös että minä kohtaan erään tumman herran, joka on tekemisissä kirjojen, mutta myös aseiden kanssa, ja että ainakin kolme muuta on hirveän mustasukkaisia tummalle. Niitä on nyt useampia", lisäsi Sonja itsetietoisesti, "mutta hän ei varmaankaan tahtonut ilmaista niitä, etten tulisi itserakkaaksi. Emmeköhän lähtisi käymään hänen luonaan?"
"Miks'ei, olisihan se lystiä. Mutta luuletko, ettei hän tunne sinua?"
"Ei hätää, kun ei pelkää! Minä noidun itseni toiseksi. Hokus, pokus, filiokus."
"Minäkin pukeudun muuksi — Saaraksi!"
"Lähdetään tänä iltana. Tällaisessa sumussa ei meitä kissakaan tunne.
Joudutko valmiiksi kello yhdeksäksi, niin tavataan meidän portilla."
"Kyllä joudun. Mutta — eikö se ole tyhmää?"
"Mikä?"
"Uskoa taikoja."