"Käy loikomaan. Minä käännän sinulle päänaluksen, niin on viileämpi ollaksesi. Sillä lailla! Ja tästä saat peiton — pannaanko se jaloille? Helkkari, kuinka hienot tohvelit sinulla on."
Barbro sulki kirvelevät silmänsä ja oikaisihe. Tohvelien saama kiitos oli kuin pisara balsamia. Kun Holger sitten rupesi kertomaan tasangon valkoisesta talosta, poikavuosiensa elämyksistä ja siitä ajasta, jolloin hän oli oleskellut sukulaisten luona Länsi-Ruotsissa, koska isä oli tahtonut, että hän olisi nähnyt maansa muitakin seutuja, silloin Barbron kasvot kirkastuivat ja hymy alkoi taas säteillä aivan kuin aurinko epävakaisena huhtikuun päivänä.
"Luuletko, että pysymme aina hyvinä ystävinä?" kysyi Barbro sydämellisesti hyvästellessään.
"Kyllä, niin minä luulen; jollet vain mukuroi minua liian pahasti."
"Mukuroi — minäkö?"
"Niin no, ethän sinä suorastaan ulkonaista väkivaltaa käytä, mutta sinä teet tuhoa minun tunnekuorelleni, arvatenkin tietämättäsi, joten et siis voi parantaa itseäsi. Hyvää yötä, Babi."
"Holger, ota käsikirjoitus mukaani."
"Saanko minä sen? Se on ja pysyy tästä hetkestä asti minun tärkeimpänä arvopaperinani."
* * * * *
Kun Sonja taas tuli tervehtimään, oli Barbro jo pirteä, ja ruma rupi oli aivan odottamatta "tipahtanut satulasta", kuten Barbro sanoi. Hän saattoi nyt taas huoletta liikkua ihmisten ilmoilla, ja Sonja ehdotti heti, että käytäisiin hakemassa Freide-veljekset ja mentäisiin kahvilaan.