Ja hän lennättää sen koko joukon ylitse. Tuokion se välkkyy valkeana ilman sinessä.
Holger saa sen kiinni, mutta ei pane sitä päähänsä. Erottuaan muista hän kulkee valleja kohti lakki yhä kädessä. On kuin hän kantaisi pyhäinesinettä ja kuin koko lempeä kevätyö olisi suuri alttari.
Linnut laulavat valkenevan avaruuden siinnossa. Idän rusko ylenee ja kirkastuu, ja nyt palaa vaeltava nuorukainen päivän aherrukseen. Hän aikoo suorittaa tutkinnot. Hän aikoo eteenpäin.
Mutta ruskeakutrinen pikku tyttö, joka sai kerran häneltä kompassin, lähtee nyt taivaltamaan tietänsä, joka vie kauas hänen poluiltaan. Iltapäivällä hän saa sanoa jäähyväiset Barbrolle. Silloin tämä matkustaa vanhaan, rauhaisaan kartanoon pyökkimetsän suojaan, mutta Holger Boye ymmärsi kuitenkin, että muuttolintu hän oli, yksi niitä, jotka painuvat lepoon vasta sitten, kun siivet uupuvat.
Kun juna iltapäivällä lähti liikkeelle asemasillalta, seisoi Barbro avoimen ikkunan ääressä ja näki koko sen iloisen parven, johon hän oli vähän aikaa kuulunut, loittonevan ja lopulta häämöittävän vain harmaina varjoina. Silloin hän äkkiä käänsi päänsä ja loi katseensa laajalle, päiväpaisteiselle tasangolle, joka tuntui olevan ääriä vailla voimakkaassa, häikäisevässä valaistuksessa, ja hän hymyili tietämättään, ei kuitenkaan lapsen tavoin, Skoonen uhkeille vainioille ja sille vieläkin uhkeammalle, joka aavistuksin ja unelmin täytti hänen mielensä. Juna kiiti eteenpäin nopeasti, nopeasti, ja nyt tuli näkyviin meri, vielä äärettömämpi kuin tasanko; sekin oli hänellä sielussaan, ja hänen kaipuunsa pursi kiiti täysin purjein.