Äänekäs huhuilu ilmaisi, että toiset etsivät kahta kadonnutta lammasta, ja niin sai koko seurue käyttää hyväkseen Urbanin oikotietä.
Päivällinen muodostui iloisiksi, aurinkoisiksi ja toivehikkaiksi kevätkekkereiksi monine puheineen ja tulevaisuudenehdotuksineen. Kukin noista kahdestatoista oli kuin Atlas, joka piteli kokonaista maailmaa vahvoilla hartioillaan.
Sitten pantiin toimeen kisat. Nuoret asettuivat piiriin ja suorittivat pitkän ohjelman kansantansseja.
"Holkin Martti se kaino poika, ei sitä kukaan tunne", kaikui kevätillan hämärässä, ja lopulta saatiin isoäitikin mukaan, kun otettiin "Leikkaan, leikkaan kauraa".
"Olen nuortunut tänä talvena", sanoi isoäiti kotimatkalla ja taputti Barbron kättä, joka oli hänen polvillaan. "Me vanhat yleensä pysyttelemme liian syrjässä elämästä voidaksemme säilyttää aikamme ihanteet, ja sentähden olemme äreitä ja harmaannumme sisäisesti."
"Et sinä ainakaan, isoäiti", huudahti Barbro innokkaasti.
"Toivoakseni en, rakas lapsi, sillä silloin olisin mielestäni elänyt yli ikäni."
Hiljainen, ääneti uinuva on kaupunki mahtavine tuomiokirkkoineen, entisaikoja muistuttavine vanhoine, puistopihaisine pikkutaloineen ja uudenaikaisine vuokrapalatseineen. Nuorten äänet kajahtelevat huolettomasti päivän lämmittämistä seinistä ja suljetuista porteista.
"Hyvää yötä! Hyvää yötä!" kuuluu kiviportaiden äärellä isoäidin talon edustalla. Kaikki ovat saapuneet sinne. Heilutellaan hattuja ja huiskutellaan jäähyväisiksi. Holger Boye seisoo paljain päin. Barbron hattu on pantu matkalaukkuun. Barbro seisoo ylimmällä portaalla ja heiluttaa valkolakkia.
"Ota kiinni, Holger. Kiitos lainasta."