"Hieman — jalkoja, mutta se menee pian ohitse. Merkillistä muuten, mutta minun mieleni tekee tänään juosta, raivota ja leikkiä — olla lapsi viimeisen kerran keväällä. Ensi vuonna olen kaukana täältä siivojen, hyvinkasvatettujen nuorten parissa, ja kun palaan kotiin, tahdon saada työlleni päämäärän, jotakin oikeaa, jota kohti kulkea."
"Ylöspäin. Eteenpäin", hymähti Urban.
Barbro hyökkäsi.
"Mutta oletko, Barbro, milloinkaan ajatellut, että me joskus vielä tapaisimme toisemme ja jatkaisimme tuttavuuttamme? Etkö tahdo joskus kirjoittaa minulle?"
"Kyllä, jos on jotakin kirjoittamista. Minun on tietysti kirjoitettava isoäidille ja kotiin ja Sonjalle, ja Holger Boyelle olen luvannut kertoa vähän opinnoistani. Mutta mitäs sinä tahtoisit tietää?"
"Tahdon tietää sinusta kaikki, Barbro. Etkö ymmärrä sitä?"
Urban kieri käsivartensa Barbron vyötäisille ja taivutti hänen päänsä taaksepäin, auringon valaisemat pikku kasvot omiansa kohti.
Samassa Barbro tunsi käpälän raapaisevan polviinsa. Hän kuuli surkeaa ulinaa ja taas käpälä raapaisi, mutta hassuinta oli, että Vahti piti koko ajan päätänsä syrjään käännettynä ikäänkuin sanomattomasti häveten tilannetta, johon sen emäntä oli joutunut. Käpälä vain rapsi, mutta itse se ei halunnut katsoa kohtausta.
Barbro purskahti nauruun ja irroittautui nopeasti. Melkeinpä hän oli itsekin hämillään ja kumartui kiireesti Vahdin puoleen.
"Mitäs sinä nyt, tyhmä koira? Lähdemmekö taas juoksemaan?"