"Minä tahdon tuntea kauhua, huimausta, tuntea kaiken ryöppyävän ja pauhaavan sisässäni. On kuin ei sydän saisi lyödä kyllin voimakkaasti ja vinhasti. Luuletko, että jaksan hypätä tuon rotkon yli?"
"Sitä et saa tehdä."
"Yks, kaks, kolme, ota vastaan!"
Urban levitti äkkiä kätensä kuin ottaakseen Barbron syliinsä. Mutta Barbro ei hypännytkään. Hän vain katsahti Urbaniin syvin, säteilevin silmin ja harppasi äkkiä polulle.
"Se on kai sittenkin liian vaarallinen yritys", sanoi hän veitikkamaisesti. "Mutta juostaan nyt kilpaa alas rinnettä. Sinäkin, Vahti, saat kilpailla. Nyt!"
Barbro saapui ensimäisenä. Hän lensi yli mättäiden ja puunjuurien. Hänen täytyi tänään lentää. Olihan nyt kevät, joka kiiti täyttä karkua hänen rinnassaan, kevät, joka soitti meren säveltä hänen korvissaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen huomannut, kuinka väkevä kaikkivaltias kevät oli. Kenties se ei ollut ennen sattunut hänen kohdalleen. Nähtävästi oli niin, että se saattoi mennä toisen ohitse ja syöksyä rajusti toisen kimppuun.
Barbro istahti hengästyneenä eräälle penkille tuuhean pyökin alle, joka oli pukeutunut vastapuhjenneiden lehtien vihreään silkkivaippaan.
Kohta saapuivat myös Urban ja Vahti, kumpikin aika lailla hengästyneinä.
"Enkös juossut pontevasti?" sanoi Barbro voitonriemuissaan. "Missä luulet toisten olevan?"
"En tiedä. Minä osaan oikotietä Röstångaan, niin että voimme aivan hyvin levähtää hetkisen. Sinua kai väsyttää?"