"Mitäs haluat — tarjoan itseni, ellen vie liiaksi tilaa?"
"Minunhan asiani on ehdottaa. — Ai, nyt se taas takertui", nauraa Barbro. "Kuules, Holger, minun mieleni tekee täytettyä tarhapöllöä. Sen saat minulle hankkia."
"Ensin kompassi, sitten serenaadi ja sitten tarhapöllö. Sinun henkinen kehityksesi käy vähän kankeasti, Mignon, mutta minulla on vielä heikko toivonkipinä, että sinä kypsyttelet ja kehittelet yleishyödyllisempää harakkaluonnetta tavoittelemaan sitä, mikä kiiltää ja kimaltaa."
"Sinun on kovin vaikea puhua vakavasti."
"Niin on kaikkien, joita uhkaa vakavuuden korkein potenssi", vastaa Holger, mutta hyppää samassa nokkelasti puron yli ja joutuu erään kukkaryhmän luo, jota rupeaa innokkaasti tarkastelemaan.
Nuorisoparvi pysyy jokseenkin koossa rasittavassa ylämäessä harjun laelle noustaessa, mutta kun on kirmailtu ylhäällä vähän aikaa ympäri, pyöritty muutamia kierroksia tanssilavalla ja levähdetty loikomalla pitkässä rivissä pehmeällä nurmikolla, joka sielu hymyilevänä ja suruttomana, elämänhalua ja kuohuvaa voimaa uhkuvana, alkaa laskeutuminen hajanaisessa järjestyksessä.
Ja sattui niin, että Barbro ja Urban Freide joutuivat viimeisiksi. Barbro tahtoi välttämättömästi näyttää viippumistaitoaan äkkijyrkänteen reunaa kulkevalla viettävällä polulla. Hän vapisi jännityksestä ja haltioitui kaksin verroin vaarasta, kun näki Urbanin tuskaisen, rukoilevan katseen.
"Miksi sinä kiusaat minua?" kysyi Urban hiljaa. "Tuo ei ole sinun tapaistasi, Barbro. Anna minun edes tukea sinua kädestä."
"Silloin voimme hurahtaa molemmat alas eikä kukaan tiedä, mihin olemme joutuneet."
"Älä, hyvä, rakas Barbro, mitä tekemistä sinulla on tuolla liukkaalla puunrungolla?"