Sonja kuiskasi Barbrolle: "Sepä vasta lystikäs herrasmies!" Ja Barbro kuiskasi vastaan: "Hän lentää meidän kaikkien ylitse", mutta itse asiassa hän oli varsin mielissään, jopa ylpeäkin, että juuri hän sai useimmat kysymykset, kun osasi parhaiten.
Tämä oli jotakin aivan uutta hänelle, sillä koulussa hän ei ollut milloinkaan kunnostautunut, päinvastoin, ja hänen täytyi myöntää, että hänen isänsä oli turhaan koettanut työntää häntä, perheen mustaa lammasta, milloin minnekin.
Kielissä tuli Sonja toimeen erinomaisesti, mikäli sitä tarvittiin puheessa, mutta käännökset hän hutiloi alusta loppuun. Niitä hän ei katsonut tarvitsevansa. Vuoden kuluttuahan hän istuu liehiteltynä, komeana nuorena rouvana jossakin Tukholman loistohuoneistossa, niin että vanhemmat menettelivät hieman hassusti pannessaan hänet Löwesköldin kasvatushoitolaan, mutta äiti, joka oli syntyjään ranskatar, kärsi maansa puolesta sodasta niin sanomattomasti, ettei hänellä ollut ainoatakaan ilonpäivää. Tämän hän pelkäsi tekevän Sonjankin raskasmieliseksi, ja senvuoksi hän vapaaehtoisesti luovutti lemmikkinsä äitinsä rakkaimman nuoruudenystävän, vapaaherratar Evan hoteisiin.
Niin pian kuin kello oli lyönyt kolme, kokosi mrs Faith englantilaiset kirjansa ja "haihtui", kuten Märta Agnell sanoi. Astrid oli hetkistä myöhemmin valmis lähtemään sen kuvanveistäjättären luo, jonka johdolla hän aikoi työskennellä. Hänen kauniit, avoimet kasvonsa loistivat täydeltä terältä iloista odotusta, ja hän nyökkäsi hyvästinsä mitä säteilevimmin hymyillen.
Mary oli lähdössä vierailemaan ja pukeutui huolellisesti harmaisiin kiireestä kantapäähän saakka.
"Hän on kun hevone", sanoi Minka katsoen Maryn jälkeen, "oiken, oiken pitkä hevose naama ja paljo tyhmeliin".
Tämän hän sanoi Märtalle, mutta Märta ei milloinkaan taipunut ajattelemaan mitään epäedullista. Hän olikin niin lempeän ja hyväntahtoisen näköinen ollessaan juuri lähdössä erääseen lastenseimeen, että Minka heti älysi huomautuksensa tällä kertaa osuneen väärälle henkilölle. Hän livisti vastausta odottamatta huoneeseensa, joka oli saatava kuntoon.
Sonja tahtoi Barbron mukaansa ulos.
"Urban Freidekin on täällä", sanoi hän, "ja hän tahtoo mielellään tavata sinua. Nyt hän saa jo viran ja toivoo sitten pääsevänsä raha-asiain ministeriöön."
Barbro punastui ankarasti. Edellisenä talvena, jolloin hän oli ollut Lundissa isoäitinsä luona, hän oli usein tavannut Urban Freiden, ja toisinaan hän oli luullut pitävänsä Urbanista kuten Sonja Uno-veljestä. Mutta yhtä usein hänestä oli tuntunut, että Urban oli aivan samanlainen kuin muutkin eikä yhtään sellainen, johon voi luottaa. Mutta toisekseen — olihan hauskaa hakkailla ja kujeilla, mutta jos hänen olisi määrättävä kantansa, niin hän tuntisi olevansa hirveän onneton. Häntä oli huvittanut ajatella, että hänen ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ottaakseen Urbanin tai Holger Boyen, mutta ettei hän tee sitä vielä kohtakaan, ei ennen kuin pääsee täyteen varmuuteen siitä, ettei koko maailmassa ole mitään muuta, mitä hän mieluummin tahtoisi.