"En tahdo kuulla niistä tanssiaisista. Kaikki menevät sinne paitsi minua."
Minkan musta pää kaivoi pielukseen kuopan, johon hän kätki kasvonsa. Barbro istuutui sängynlaidalle. Auttaa ja ilahduttaa muita oli hänen erikoinen ominaisuutensa. Eikä hän voisi unohtaa koskaan, kuinka hyljätyksi hän oli usein tuntenut itsensä, ennenkuin isoäiti otti hänet hoivaansa. Nyt hän tarttui leikkisästi Minkan palmikkoihin.
"Nouse ylös, Typykkä! Minusta ei ole mahdotonta, että sinä pääset tanssiaisiin."
"Kuinka se kävisi?" Minka karisti irti Barbron käden.
"En halua puhua sinun nurjalle puolellesi asiasta. Käänny ensin kokonaan ympäri."
Barbron reipasta esiintymistä oli Minkan aina vaikea Vastustaa. Nytkään hän ei voinut olla nostamatta päätään ja sitten siirtämättä pientä olentoaan sängynlaidalle Barbron viereen. Sitten hän sanoi jörösti: "Minä halki sanoista, jotka tulevat ilkeät; ei kukaan minua tahdo kuulla." Barbro tarttui puheeseen rohkaisevasti nyökäten.
"Minä ymmärrän ranskaa. Anna tulla sitä!"
Minka lennähti lattialle ja pyöri siinä ympäri kuin villikissa, minkä jälkeen hänen luottava mielensä alkoi yht'äkkiä purkautua sanoin ja elein. Koko sen raskaan taakan, mikä häntä oli viime aikoina rasittanut, hän heitti pois, löi pirstaleiksi ja musersi palasiksi. Barbro ei ollut konsanaan kuullut niin tulvivaa kaunopuheisuutta. Hänestä tuntui, että koko Minka oli kuin tultasyöksevä vuori, joka sinkosi sisästään kiviä, liekkejä ja kipunoita. Kaikkea hän ei ymmärtänyt, mutta niin paljon sentään, että Minka säälitti häntä todenperästä.
Viimein raukesivat Typykän voimat. Hän lysähti hervottomana tuolille ja sanoi valittaen:
"Olen niin väsynyt."