"Minä myöskin, Minka, jännityksestä. Mutta älä sinä aina haudo vaikeuksiasi. Pienet puutteet voi aina selvittää. Mutta sitä minä en jaksa käsittää, miksi sinä olet niin kateellinen minulle. Urban Freide on jo hylännyt minut. Knut Ståhle on myös noudattamaisillaan hänen esimerkkiään. Sinun täytyy päästä tanssiaisiin."
Barbro säteili ilosta, että hänellä oli sellainen vaikutusvallan noitasauva. Käynneiltä rakkaan Helene-tädin luona olivat hänen ajatuksensa paljon kirkastuneet ja tahto lujittunut. Ja vaikka hän melkein aina teki aloitteensa liian intomielisesti ja harkitsemattomasti, onnistui hänen toisinaan saavuttaa todellista hyötyä älykkäältä, kokeneelta vanhusystävältään. Helene-täti oli sanonut, että nuoruus on elämän päiväpaisteisimpien kukkuloiden valloittaja ja että sillä oli valloittajaherran julma tai jalo luonne. Barbro haaveksi jaloutta ja tietysti sen korkeinta mahdollisuutta. "Sinun täytyy päästä tanssiaisiin", toisti hän, kun nämä sanat taannoin eivät tepsineet.
Minka lennähti ylös. Nyt hän ei purrut, vaan kietoi kätensä Barbron kaulaan.
"Chérie, mais chérie, est-ce possible?" — —
Ei tosiaankaan ollut vaikeaa saada nuori Ståhle pyytämään Minkaa, ja tämä kieppui kokonaisen päivän riemastuneena Barbron kintereillä, mutta kun tuotiin Barbron vaaleansininen voile-leninki ja tytöt yhdessä ottivat tuon ilmavan ja hienon puvun rasiasta, synkistyi Minka uudestaan.
"Minulla ei ole leninkiä", sanoi hän, "eikä myöskään rahaa".
"Viimemainittua ei ole minullakaan", mutisi Barbro alakuloisena, "muuten…"
"Luuletko, että saisimme myydyksi koruja?" kysyi Minka. Hän puhui nyt ranskaa, ja se teki hänet avosydämisemmäksi.
"En luule, se on niin vastenmielistä enkä minä tiedä, kuka niitä ostaakaan. Minulla on eräs toinen ajatus."
"Onko se kelvollinen?" kysyi Minka epäilevästi, sillä Kynänvarsi oli tunnettu kaikkialla liitelevistä ajatuksistaan.