Jotakin hänen oli kuitenkin vastattava, ja hän sanoi arasti:
"Eikö se kielten kosketteleminen virkistäisi työssä?"
"En tiedä. Mitä te arvelette?"
"Minäkö? — Kyllä, niin minä ainakin arvelen."
"Minä tahdon päästä tahtoni perille, tarkoitatte." Kun Barbro nyt kulki siinä hänen rinnallaan kukkeana ja veikeänä ujoudestaan huolimatta ja niin hartaana ja luottavana, sai se hänet täydellisesti unohtamaan jyrkän ja ehdottoman kieltonsa. Hän ajatteli sen sijaan, ettei hän voi kieltää Barbro Bertingiltä tätä iloa, monien muiden ilojen lisäksi. Kukapa tietää, kauanko se auringonpaiste enää valaiseekaan hänen rosoista tietään? "Ja minä mukaudun. Minä laulan jonkun pätkän."
"Onko se ihan, ihan varmaa?"
"On, niin kai sen täytyy olla."
"Saammeko panna sen ohjelmaan?"
"Teidän kidutuksenne ei ole kovinkaan hellävaraista."
Tohtori Krabbe nauroi; sitä Barbro ei ollut nähnyt kertaakaan ennen, ja siksi se tuntuikin jonkun verran hirnahtavalta ja kuivettuneelta. Mutta se oli sittenkin naurua, ja kun Barbro yhtyi nauruun, kuulosti siihen tarttuvan heleää sointua. —