Barbro vaikeni kainosti kuin koulutyttö.
"Ne saattaisivat teidät…"
"Niin mainion iloiseksi, sillä minä saisin kuulla juuri sitä, mikä on minun mieleeni."
"Siinä tapauksessa lupaan laulaa teille joskus."
"Kiitos, mutta…" Hän ei mahtanut sille mitään, että vallanhimo uhmaillen vaati päästä oikeuksiinsa. Tytöt olivat sanoneet: "Jos saat kravun laulamaan, niin me kannamme sinua kultaisessa tuolissa ja pidämme sinulle makeiskestit sokerileipurilla, sillä se vasta olisi valionumero."
"Mutta", lisäsi Barbro rohkeasti, "minä olen ollut jo pitkän aikaa iloissani, että voisin ehkä saada tohtorin suostumaan laulamaan Lucia-juhlassa. Tytöt ovat sanoneet, että se on mahdotonta, mutta tuntuisi niin — niin kolkolta, jos he olisivat oikeassa."
"Niitä lapsia! Suuria lapsia — ja pieni vallanhimoinen Eva", sanoi tohtori surumielisesti hymyillen. "Te ette vielä käsitä, miten vaatelias vaara piilee nuorten ajattelemattomissa sanoissa 'minun tähteni'"…
"Enhän minä ole sanonutkaan…"
"Ei, ei, mutta jos minä laulan, niin se tapahtuu teidän tähtenne, Barbro, siksi että te olette se kevään ihana, heleä hedelmäkukka, joka ei ole vuosikausiin tuoksunut minun ylettyvilläni. 'Olen lempinyt, elänyt ja laulanut lauluani', kuten sanotaan. Siitä on jo aikoja. Jos otan luutun taas käteeni, niin se johtuu siitä, että uusi kevät on kosketellut sen kieliä."
Barbro toivoi äkkiä, että kaljupäinen parooni menisi sinne, missä pippuri kasvaa, sillä hänen hassahtava hentomielisyytensä, Barbron sitä muistellessa, turmeli tohtorin oikeaa, tunteellista vakavuutta. Barbroa veti vastustamattomasti puoleensa tuo tummasilmäinen mies, jolla oli uurteinen otsa ja kumarahko ryhti, mutta takana oli seisovinaan kosijaparooni ja kiemurtelevinaan niin, että molemmat "vanhat herrat" hävettivät häntä.