Pikku Weibchen oli yhtä valkea ja lihava ja vaaleatukkainen ja ahertava kuin ennenkin. Tupukkansa hän sentään oli lahjoittanut sänkyineen päivineen eräälle sairaalle pikku tytölle, ja kun hänellä ei nyt enää ollut rakasta lapsuudenystäväänsä, lohdutteli hän itseään sillä, että Tupukka oli saanut hellän leikkitoverin.
Sellaista kanssakäymistä seitsemän toverin kesken, kuin Eva-täti oli toivonut ja he itse alussa luulleet, ei kuitenkaan syntynyt. He olivat hyvin erilaisia luonteiltaan ja sivuuttaneet jo sen kehityskauden, jolloin kouluhuoneessa tehdystä kujeesta riitti ilonaihetta koko päiväksi. Mutta ei ilmennyt mitään suurempia eroavaisuuksiakaan. Ainoastaan Maud ja Barbro ja Minka sähähtelivät joskus keskenään.
Maud ei voinut olla pilkkaamatta Barbroa tohtori Krabben ilmeisen suosiskelun tähden. Jos luennoilla sattui jotakin, joka vivahtikin rakkauteen, ryki hän aina merkitsevästi eikä ollut tietävinäänkään, vaikka Krapu oli "äreän" näköinen; se vain päinvastoin lisäsi vettä myllyyn.
Kerran iltapäivällä hän tuli Barbrolta lainaamaan englannin kielen sanakirjaa. Barbro oli lukemassa näytelmää "Kjærlighedens Komedie".
"Onpa siinä hauskat kannet", sanoi Maud, kun Barbro oli pistänyt kirjan nopeasti pois, minkä Maudin terävä silmä kuitenkin keksi.
"Niin on, sain sen joululahjaksi."
Barbron poskia rupesi kuumentamaan, ja hän joudutti kirjan aika kyytiä hyllylle.
Maud läimäytti leveällä kädellään toveriaan olkapäähän ja nauroi leveää nauruaan, joka jaksoi voittaa tasangon tuulenkin kohinan.
"Onko ukko taas ollut sinua tavoittelemassa, Kynänvarsi?"
"Mikä ukko?"