"Kukas muu kuin Krapu. Kirja on kai hänen lahjansa?"
"Niin, sukulaiseni olivat kutsuneet hänet luokseen jouluksi, ja silloin kai hän halusi osoittaa minulle vähän kohteliaisuutta", virkkoi Barbro suurentelevan välinpitämättömästi.
"Räkätä mitä räkätät, harakanpoikaseni, kyllä se tiedetään, ettei naskali säkissä pysy." Maud sieppasi kirjan takaisin hyllyltä. Hän oli päättänyt työntää tuntosarvensa ihan ytimeen saakka. Tietysti oli lemmenkipeä Krapu kyhännyt jotakin vertauskuvallista "pötyä".
Barbro löi paperiveitsellä kämmenelleen. Hänen ei tarvinnut hävetä, eihän hänellä ollut mitään salattavaa, mutta Maudin häikäilemätön tapa sotkeutua muiden asioihin suututti häntä. Ja kun hän näki kirjansa toverin voimakkaassa kädessä, tuntui hänestä, kuin sydäntä olisi aiheettomasti paloiteltu. Päälle päätteeksi Maud luki, mitä suuri Nils Krabbe oli kirjoittanut ensimmäiselle sivulle:
"Tu ne le connnis pas encore, mais — tu vas bientôt le connaître, le petit dieu qui crèe les coeurs, le petit dieu qui seul fait naître les idées sur lesquelles on vit et on meurt".
"Johan nyt jotakin", puhkesi Maud sanomaan, "et kai sinä ole niin hupsu, että välität mokomasta 'le petit dieu' roskasta?" Hän mätkäytti lahjakirjan pöydälle, istahti tuolille, heilautti toisen jalan ristiin toisen päälle, ojensi käsivartensa ikäänkuin luutuksi, jota oli soittavinaan, ja alkoi laulaa:
"Ah, Niiloni haaleat hapset,
mun ystävävanhuksein…"
"Ole vaiti", sanoi Barbro kimmastuen. "Minä en piittaa hänestä enemmän kuin sinäkään, mutta minusta on säädytöntä, että…"
Hän ei päässyt edemmä, sillä hän häpesi omia ajattelemattomia sanojaan. Eikö hän piitannut tohtori Krabbesta? Olihan hän niin lämpimästi pyytänyt Birgitiä kutsumaan tohtorin heille. Hän oli ollut rajattoman levoton, kun tohtori oli vuoden alussa ankarasti sairastunut, ja hän oli lähettänyt tälle joka päivä kukkia. Ja kun tohtori kerran sunnuntai-aamupäivällä oli käynyt hänen kanssaan Helene-tädin luona, oli hän kiittänyt tohtoria sydämensä pohjasta. Miksi hän kieltäisi tohtorin? Barbron rehellisyys ja häveliäisyys joutuivat keskenään ristiriitaan, ja toisen ivalliset kasvojeneleet saivat hänet purppuranpunaiseksi. Sitten hän jälleen heitti päänsä kenoon ja sanoi rohkeasti: "Ei ole totta, mitä äsken sanoin, etten muka välitä tohtori Krabbesta, sillä hänestä pidän paljon. Ja tästä puoleen te saatte kiusata minua niin paljon kuin tahdotte; minä olen päättänyt olla olematta siitä tietävinänikään. Ja mitä ihmettä siinä on, että kiintyy johonkuhun henkilöön, joka — joka — niin, sinä tiedät, mitä tarkoitan."
"Eihän toki, siinä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä, mutta sinä panet oireeseen jokaisen, joka vain pilkistääkään sinuun, Barbro. Yksin sinäkin aikana, minkä minä olen sinua tuntenut, sinä olet 'kiintynyt' kolmeen, neljään kappaleeseen, ja Sonja on sanonut, että sinä olet lemmiskellyt samalla lailla jo neljännestätoista ikävuodestasi asti lihavia ja laihoja, pitkiä ja lyhyitä — paljaasta kiitollisuudesta. Ja se se juuri onkin sinun naisellista arvoasi alentavaa, tipuseni. Ja sitten sinä itkeä tillität jokaiselle, joka pötkii tiehensä. Tietysti minä en usko, että sinun tarvitsee Kravun tähden panna likoon nenäliinaa, sillä sinä itse olet likoeläin, ja hänet sinä kyllä saat pitää viimeisenä hätävarana. Sinä olet oikeastaan sievempi kuin muut tipat, mutta toisaalta sinä et ole tarpeeksi ja toisekseen olet taas liian konstikas. Alussa sinä olet niin makea ja iloinen, kun panet koko roikan päät pyörälle, mutta sitten yks'kaks' sinä muutut metafysiikaksi ja tähtein-tähystäjäksi, joka haluaa hypistellä kaikkea, mitä suinkin maa päällään kantaa. Se ei kelpaa; jos tahdotaan voittaa miehen sydän, niin ei ole puhuttava enemmän järkeä kuin mitä maskuliinin kieli tahtoo sanella ja anniskella. Minulla on seitsemän vanhempaa veljeä, niin että kyllä minä jo vähän tunnen miespuolta."