Barbro oli yrittänyt monta kertaa keskeyttää Maudin ja puolustautua, mutta kun tämä vihdoin lopetti, jäi hän seisomaan aivan sanattomana. Tosin se, mitä Maud oli sanonut, tuntui tärkeältä, mutta niin selvästi ei kukaan ollut häntä tätä ennen eritellyt. Hän muisti kaikki kouluaikaiset tuliset ja onnettomat rakastumisensa, alituisen harhailunsa ja hapuilemisensa. Koko hänen tunneväreilynsä oli ehkä ollut vain heijastusliikettä. Miksi hän aina liikkui omassa minässään niinkuin umpisokkelossa? Muut tytöt löysivät niin helposti tien elämään.
Hän pani "Kærlighedens Komedien" vielä kerran hyllylle, tällä kertaa koneellisesti.
"Oletko vihoissasi?" kysyi Maud.
"En, ihmettelen vain, tokko sinä olet johdonmukainen."
"Sepä oli suurenmoista sinun puolestasi, ja siitä saat olla varma, että minä puhun järkeä. Asiasta toiseen. Emmekö panisi toimeen rekiretkeä?"
Barbro hämmentyi melkein niinkuin olisi äkkiä hurahtanut lumikinokseen.
"Äskeinen asia on jo selvitetty", sanoi Maud, "ja nyt on jo kulunut pitkä aika siitä, kun meillä on ollut mitään yhteistä lystinpitoa."
"Jottako saisimme aikaan rekiretken?"
"Ce que femme veut, Dieu le veut. Minä olen tuottanut itselleni kavaljeerin kotoa. Taikka oikeastaan hän tulee näinä päivinä. Hän on nuorin veljeni, somin poika, minkä tunnen."
"Kunpa minäkin saisin itselleni kavaljeerin Skoonesta", hymähti Barbro.
"Se maa tuottaa epäilemättä reilua väkeä."