Puolta tuntia myöhemmin Barbro oli Katariinan-hississä nousemassa. Se oli kuten ainakin tupaten täynnä väkeä, ja hän oli pusertunut nurkkaan erään voimaperäisesti sillille haisevan torimatamin taakse, jonka puuskaan pannut käsikynkät eivät antaneet kenellekään tietä.
Hissinkuljettajan toisella puolella seisoi seinää vasten eräs jäntterän näköinen, karvalakkinen nuori mies. Barbro näki ainoastaan hänen niskansa, mutta se tuntui hänestä niin tutulta, että se ahdistava turvattomuuden tunne, joka häntä äsken oli vaivannut, katosi yht'äkkiä. Hän oli viime aikoina paljon mietiskellyt ja ainoastaan harvoina hetkinä — ja silloin liian riehakasti — ollut iloinen. Se, mitä Maud oli sanonut, oli ikäänkuin antanut iskun hänen harhaileville ajatuksilleen. Oli totta, että hän antautui tunteittensa valtaan eikä milloinkaan antanut sydämensä kyllyydestä, vaan ruokki alituisesti nälkäistä sydäntä.
Kun hän nyt näki tuommoisen, ehkä liiankin pyylevän niskan, niin tuntui kuin hänen aurinkoinen elämänilonsa olisi alkanut kurkistaa harmaiden ajatuspilvien lomasta. Ja niin pian kuin hissi oli ehtinyt ylös, koetti hän ottaa selville, pettikö niska hänet vai ei.
Mutta torimatami ei ollut kiireissään. Ensin hän nosti korinsa, jossa oli kiiltäviä sillejä, ja rupesi sitten itse hommautumaan ulos.
"Näinköhän minä pääsisin menemään?" sanoi Barbro kärsimättömästi.
"Miks'ei, jos passaa odotella, kunnekka minä pääsen ensin", vastasi matami. "Ensin vuoro vanhemmilla, se pitää toki oppia tietämään."
Ja kiusallisen pitkäpiimäisesti otti paksu matami sillikorinsa. Kun Barbro oli tullut sillalle, oli jo niin hämärä, ettei hän enää voinut pitkän matkan päästä erottaa tuota niskaa, ja hän ajattelikin, että se oli vain sattumalta muistuttanut Holger Boyen niskaseutua. Viime kirjeessään Holger oli ilmoittanut Barbrolle saapuvansa Tukholmaan vasta huhtikuun lopussa, jolloin hän pyytäisi Helene tätiä kotiinsa. Hänen äitinsä oli näet ryhtynyt kirjevaihtoon mummon kanssa ja valmistamaan hänen matkaansa Skooneen.
Koko suku tahtoi mielellään ottaa hänet vastaan, mutta se ei ollut tiennyt hänestä paljon mitään. Hän oli vetäytynyt köyhyytensä ja kykenemättömyytensä kuoreen.
Barbro kulki nopeasti tuttuja katuja pitkin yhä vain toivoen saavansa nähdä tutunomaisen hissimatkustajan, mutta hän ei vielä Katariinan hautausmaankaan kohdalle päästyään nähnyt etsimäänsä. Hautausmaalla peitti valkoinen lumivaippa vanhat haudat ja uudet tiet. Oli alkanut sataa suuria, villavia lumihiutaleita, jotka kilvan riensivät peittämään kaikki arkiaherruksen jäljet. Ilma muuttui niin ihmeellisen valkeaksi ja kimaltelevaksi, ja harvat lyhdyt vilkkuivat levottomasti aivan kuin ne olisivat saaneet silmiinsä lunta ja niiden olisi ollut vaikea katsoa eteensä. Barbro osasi kuitenkin kulkea erehtymättä, ja hän nosti kasvonsa päin tuulta, jotta lumihiutaleet lentäisivät kasvoille ja otsalle. Ne olivat hänestä kuin viileitä, hyväileviä suudelmia. Ja silloin hänen mieleensä johtui vanha isoäiti, mutta sitten hän sai aikamoisen sysäyksen, joku oli töksähtänyt sakeassa lumisateessa häntä vasten, ja kun hänen kantapäihinsä oli takertunut kokkareita, kadotti hän tasapainonsa ja lennähti nurin. Puuhka kimposi hyvän matkaa oikealle, tortturasia, jota hän oli varovasti kantanut, teki kuperkeikan vasemmalle, ja siltä, joka oli häntä tyrkännyt, putosi karvalakki hänen syliinsä.
"Pyydän tuhannesti anteeksi", kajahti tuttu, sorahtava ääni, "minun oli aivan mahdoton nähdä mitään ja taisin kulkea liian kovaa vauhtia."